Heinäk. 12 p.
Hitaasti kuluu aika. Työskentelen ja mietin. Lopuksi kyllästyn kumpaankin ja paneudun maata herätäkseni taas seuraavana aamuna samanlaisen puutteeseen.
Kirjailijani käy minua joskus tervehtimässä. Olemme nyt kunniallisia ystäviä; toiset ovat jättäneet vierailunsa. Hän kertoo itsestään, tuumistaan ja kirjoistaan. Pidän hänestä. Hän on suuri, hyvä lapsi.
Heinäk. 20 p.
Minussa versoo jotakin uutta, joka haluaa puhjeta ulos. Elämä tuntuu minusta nyt kevyemmältä ja paremmalta. Viime aikoina olen ollut paljon tyytyväisempi. Viihdyn paremmin työssäni ja niukoissa oloissani. Alan toivoa elämältä — jotain hyvää toivon minunkin kohdalleni riittävän.
Heinäk. 23 p.
Tämäkin toivoni kai jonakin kauniina päivänä luhistuu niinkuin entisetkin. Olen liian vanha ja nähnyt liiaksi maailmaa voidakseni toivoa. Enkä kumminkaan voi olla toivomatta. Nuoruuteni ensi tunteet heräävät uudelleen. Muutun paremmaksi, rauhallisemmaksi. Ajattelen lastani.
Elok. 1 p.
Onko minussa vielä jotakin hyvää? Vai kesäkö tuo lohtua rintaani — nuoruutta mieleen? —
Kun sellaisille ihmisille, jotka ovat odottaneet ja odottaneet ja nähneet niin äärettömän paljon pahaa, onni yhdennellätoista hetkellä saapuu, tulevat he varmaankin omituisiksi, lapsellisiksi — tavattoman kiitollisiksi; mutta jos onni onkin vaan kangastusta niin he lysähtävät kokoon eivätkä siitä enää kohoa.