Omaisuuteni on mitättömän pieni. Hanna tädiltä saamani 1,400 kruunua ovat omani. Kuollessaan lausui Hanna täti toivomuksen että saisin vapaasti hallita pankkikirjan sisällön. Sekös harmitti holhoojaani, ja tädin viimeisestä tahdosta huolimatta vaatii hän tarkan tilityksen menoistani. Tuo taas suututtaa minua. Väliin herää minussa halu heittää hänelle kirjani päin silmiä tahi suututtaa hänet jotenkin muuten, mutta olen sellainen raukka etten mitään uskalla. Vihaan näitä kahleita, jotka minua sitovat, enkä kuitenkaan tee mitään niistä päästäkseni.

Syysk. 11 p.

Iltasin hiivin valtakaduille kävelemään. Siellä on elämää ja siitä voin nauttia. Suurkatujen valosta henkii vastaani koukutteleva tuntematoin elämä. Pari kertaa olen ollut siellä toverin seurassa, mutta mielukkaimmin menen yksin. Toisilla tytöillä on niin paljon tuttavia, joiden kanssa pysähtyvät puhelemaan, mutta minä tapaan harvoin tuttavia, enkä kertaakaan sellaista, jonka kanssa haluaisin jäädä keskustelemaan.

Syysk. 12 p.

Miten paljon tytöt sentään tietävät ja kuinka avomielisesti he kaikesta puhuvat. Minulla ei ole sitä rohkeutta.

Kasvatuslaitoksessa puhutaan vaan mitättömistä asioista, mutta seminaarissa keskustelevat oppilaat keskuudessaan kaikista päivän kysymyksistä, opettajien läsnä ollessa on keskustelu luonnollisesti jäykempää.

Meidän kesken — tahi oikeammin heidän kesken — puhutaan paljon vapaasta rakkaudesta. Kirjoistani olen siitä kylläkin lukenut ja paljonkin haaveillut, mutta en koskaan uskalla ruveta siitä toisten tyttöjen kanssa puhumaan. He luulevat etten niistä asioista mitään tiedä ja kertovat peittelemättä miehen ja naisen välisiä suhteita, joista todellisuudessa eivät suuriakaan tiedä, sillä heidän "kihlauksensa" opettavat heille sangen vähän. Mutta minä kuuntelen mielukkaimmin heidän puheitaan kuin sitä kiusallista sanatulvaa, jota hurskaassa laitoksessa saa kuulla. Ja kumminkin olen varma, että nuo kasvatuslaitoksen kalpeat tytöt keskuudessaan supattelevat monenmoisista asioista, joita välttävät matami Blomvitsin korville joutumasta — niin, matami Blomvits — tuskimpa, Herra paratkoon, hänkään on aina ollut yhtä hurskas kuin nyt on.

Tiedän, että on olemassa jotakin, josta ei puhuta kovaa ja jota toveritkaan eivät todella tunne, vaikka siitä rupattelevatkin.

Se on jotain kummallista, omituista, joka voi olla sekä pyhää että rumaa — jos se liiteleisi ylitseni, saavuttaisinkohan sen silloin?

Syysk. 20 p.