— Teilläkö henttu?
— Onufriew äsken sanoi: "vaikka minun kultani on rokonarpinen ja ruma, niin on hänellä kuitenkin koko joukko vaatteita; mutta sinun on sen sijaan kerjäläinen, pussi selässä käypi."
— Onko se totta?
— On kuin onkin! vastasi hän ja nauroi itsekseen; toisetkin nauroivat. Kaikki tiesivätkin todella, että hän oli tehnyt liiton jonkun kerjäläisakan kanssa.
— No, mitäs sitten? kysyin minä haluten päästä hänestä erilleni.
Hän oli vaiti ja katsoi minua ystävällisesti silmiin; sitten sanoi:
— Etteköhän suvaitsisi antaa minulle hiukan viinarahaa? Minä olen, Aleksanteri Petrowitsh, juonut teetä koko päivän, sanoi hän ottaen rahoja vastaan; — ja niin olenkin minä sitä särpinyt, että rintaani ahdistaa ja vatsani hölkkää kuin puteli…
Bulkinin hurjapäisyys ei tiennyt enää mitään rajoja. Hän viittaili käsillään kuin vimmattu ja olipa vähältä itkeäkin.
— Hyvät ihmiset! huusi hän kääntyen kaikkien puoleen; — hän yhä valehtelee. Sanokoon mitä hyvänsä, niin aina, aina, aina vaan valehtelee.
— Mitäs se sinua koskee! huusivat hänelle vangit ihmetellen miehen kiivautta; olethan sinä kovin kiukkuinen ihminen.