— En suvaitse valetta! huusi Bulkin säkenöivin silmin ja lyöden täysin voimin nyrkkiään lavereja vasten; — en suvaitse, että hän valehtelee!

Kaikki nauroivat. Warlamow otti rahat, kumarsi minulle ja aikoi mennä ulos kasarmista, tietysti anniskelijan luo. Vasta silloin oli hän huomaavinaan Bulkinin.

— Tule pois! sanoi hän tälle pysähtyen kynnykselle ikäänkuin toinen olisi ollut hänelle tosiaankin tarpeellinen. — Sen nuppula! lisäsi hän päästäen Bulkinin kulkemaan edellään ja alkaen jälleen rämpyttää balalaikaansa.

En huoli jatkaa enää tämän hälyävän elämän kuvailua! Vihdoin päättyi päivä. Unissaan puhuivat ja hourailivat vangit enemmin kuin muina öinä. Siellä täällä oltiin vielä maidanien ääressä. Kauan odotettu juhla oli mennyt ohitse. Huomenna oli taas arkipäivä, oli taas mentävä työhön.

XI.

Näytelmä.

Kolmantena päivänä juhlan jälkeen aiottiin antaa teaatterinäytäntö. Valmistavia puuhia oli arvattavasti paljon, mutta kun näyttelijät itse ottivat kaikesta huolehtiakseen, emme me muut tienneet, miten pitkälle asia oli edistynyt ja mitä kulloinkin oli tekeillä. Emme oikein tienneet sitäkään, mitä aiottiin näytellä. Näyttelijät kokivat näiden kolmen päivän kuluessa työmatkoilla ollessaan hankkia niin paljon pukuja kuin mahdollista. Kun Baklushin tapasi minua, näpäytteli hän mielihyvillään sormiaan. Luulenpa, että hän puhui hyvää majuuristakin. Muuten oli meille aivan tietämätöntä, oliko majuurilla vihiä teaatterihommastamme. Ja jos hän siitä tiesi, oli epävarmaa, aikoiko hän antaa siihen varsinaisen suostumuksensa, vai tahtoiko hän olla ainoastaan vaiti, pitämättä väliä vankien puuhista, kunhan vaan kaikki oli oikeassa järjestyksessä? Minä puolestani luulen, että hän tiesi teaatteripuuhasta, mutta ei tahtonut siihen sekaantua hyvin ymmärtäen, että ehkäpä kävisi vielä hullummin, jos hän kieltäisi; silloin voisivat vangit ruveta juomaan ja räyhäämään, niin että oli parempi, jos he saivat jotain muuta tekemistä. Minä luulin majuurin ajatelleen sillä tavoin siitä syystä, että semmoinen ajatus oli luonnollisin ja järjellisin. Olisipa voinut tehdä senkin päätelmän, että jos vangit itse eivät ryhtyisi teaatteripuuhaan tai johonkin muuhun samanlaiseen toimeen, pitäisi esimiehien tehdä jotain asian hyväksi. Mutta koska majuurimme ajatteli aivan toisin kuin muut ihmiset, voin minä erehtyä suuresti luullessani, että hän tiesi vankien teaatterihommasta ja aikoi sen sallia. Majuurimme tapaisen miehen piti aina ahdistaa toisia ja riistää heiltä oikeuksia. Siltä kannalta oli hän tunnettuna koko kaupungissa. Mitä huoli hän siitä, jos sellaisen menettelyn kautta syntyisikin levottomuuksia! Levottomuuksiahan voidaan rangaista (arvelevat majuurimme kalttaiset miehet) ja pahantekijöitä kohtaan onkin käytettävä lain koko ankaruutta, siinä kaikki! Semmoiset tyhmät lain valvojat eivät tiedä, eivätkä voikaan tietää, että lain puustavin tarkka seuraaminen käsittämättä sen tarkoitusta ja henkeä onkin juuri syynä epäjärjestyksiin. "Laissa niin sanotaan", väittävät he ja ihmettelevät suuresti, kun heiltä vaaditaan sitä paitsi tervettä järkeä. Semmoinen vaatimus tuntuu heistä liialta ylellisyydeltä, suvaitsemattomuudelta.

Vanhin aliupseeri ei vastustellut vankien toimia ja mistään muusta eivät nämä välittäneetkään. Minä olen ihan varma siitä, että teaatteripuuha oli syynä siihen, ettei vankilassa joulun aikana tapahtunut mitään suurempaa epäjärjestystä, riitaa tai varkautta. Minä kuulin itse, kuinka vangit koettivat hillitä humalaisia toverejansa sillä perustuksella, että näytelmän toimeen paneminen voitaisiin heiltä kieltää. Aliupseerille lupasivat vangit käyttäytyä moitteettomasti. He sanoivat tahtovansa täyttää ilolla lupauksensa ja olivat mielissään, kun heitä uskottiin. Huomattava on muuten, että näytelmän salliminen ei tuottanut esimiehille mitään uhrauksia. Näyttämöä ei pantu kuntoon ennakolta; sillä siihen toimeen tarvittiin ehkä vaan neljännestunnin aika. Näytteleminen kesti puolitoista tuntia ja jos äkkiä olisi tullut esimiehiltä käsky sen lakkauttamisesta, olisi semmoinen käsky voitu panna samassa silmänräpäyksessä toimeenkin. Puvut olivat kätketyt arkkuihin. Mutta ennenkuin kerron, mitenkä teaatterihuone oli järjestetty, tahdon puhua ohjelmasta s.o. siitä, mitä aiottiin näytellä.

Erityisesti kirjoitettua ohjelmaa ei ollut. Vasta toisella ja kolmannella kerralla ilmestyi eräs semmoinen, jonka oli kirjoittanut Baklushin herroja upseereja ja yleensä säätyhenkilöitä varten, jotka jo ensi kerralla olivat käynnillään kunnioittaneet teaatteriamme. Herroista oli läsnä tavallisesti vartijaupseeri ja kerran pistäytyi teaatteriimme tisuuriupseerikin. Niinikään kerran kävi siellä myöskin insinööriupseeri; heitä varten toimitettiinkin kirjoitettu ohjelma. Ajateltiin, että maine vankien näytelmästä leviää kauas linnassa, jopa kaupungissakin, jossa mitään muuta teaatteria ei ollut. Sanottiin, että kerran asian harrastajat olivat kaupungissa panneet toimeen seuranäytelmän, siinä kaikki. Vangit iloitsivat kuin lapset vähimmästäkin menestyksestä, jopa kerskailivatkin siitä. "Kenpä tietää", sanoivat he, "ehkä korkeimmatkin päälliköt saavat kuulla asiasta ja tulevat katsomaan; saavatpa sitten nähdä, mimmoisia näyttelijöitä meillä on. Tämä ei olekkaan pelkkä sotamiesteaatteri, jossa näytettäisiin kaikenmoisia kummituksia, liikkuvia venheitä, karhuja ja pukkeja. Täällä on näyttelijöitä, varsinaisia näyttelijöitä ja ne näyttelevät herrasnäytelmiä; semmoista teaatteria ei ole kaupungissa. Kenraali Abrasimowin luona sanotaan kerran olleen näytelmän. No ehkäpä puvut lienevät olleet paremmat, vaan mitä keskusteluun tulee, niin kyllä meikäläiset vievät voiton! Ehkäpä teaatterimme maine saapuu kuvernöörinkin korviin, ja jos hyvin käy, niin tulee hän itse katsomaan. Eihän kaupungissa ole muuta teaatteria…" Sanalla sanoen, vankien mielikuvituksella ei ollut rajoja; jopa he toivoivat saavansa palkintoja ja työn vähennystäkin, vaikka toiselta puolen eivät itsekään voineet olla nauramatta omille toiveilleen. He olivat täydellisiä lapsia huolimatta siitä, että moni heistä oli täyttänyt jo neljäkymmentä vuotta. Vaikk'ei mitään ohjelmaa ollutkaan, tiesin minä näyteltäväin kappaleiden pääsisällön. Ensimäinen kappale oli nimeltä "Filatka ja Miroshka kilpailijoina." Baklushin oli viikkoa ennen kehunut minulle, että hän on näyttelevä Filatkan osaa tavalla semmoisella, ettei sitä "Sant-pietarinkaan" teaattereissa ole paremmin näytelty. Hän käveli kasarmeissa ja kehui itseään kovin hävyttömästi, mutta samalla myöskin leikillisesti; joskus lateli hän jotain, jota hänen oli näkymöllä sanottava, ja muut nauroivat huolimatta siitä, oliko hänen jutuissaan mitään naurettavaa vai ei. Muuten on myönnettävä, että vangit tälläkin kertaa pitivät arvostansa vaarin: Baklushinin tempuille ja jutuille nauroivat joko nuorimmat joukosta tai arvokkaimmat, joiden asema oli niin vakavalla kannalla, ettei heidän tarvinnut pelätä lausua suoraan ajatuksiaan, olivatpa ne sitten mimmoisia tahansa. Toiset sitä vastoin kuuntelivat teaatterijuttuja välinpitämättöminä, tahtomatta kuitenkaan niitä tuomita tai vastustaa. Vasta näytelmäpäivänä tuli uteliaisuus yleiseksi. Mitähän nyt tulee? Kuinkahan meikäläiset suoriutuvat? Mitähän majuuri sanoo? Onkohan tällä kertaa menestys yhtäläinen kuin toissa vuonna? j.n.e. Baklushin vakuutti minulle, että kaikki näyttelijät olivat hyvin valitut, että jokainen oli paikallansa; että esirippukin oli olemassa; että Filatkan morsiamen osa oli annettu näytettäväksi Sirotkinille, — ja saattepa itse nähdä mimmoinen Sirotkin on naisen puvussa! lisäsi hän siristäen silmiään ja maiskutellen kieltänsä. Tilanhaltijan puolisolla tulisi olemaan reunuksella varustettu hame yllä ja auringonvarjo kädessä, hänen miehensä taas esiytyisi olkanauhoilla varustetussa upseerin nutussa sekä keppi kädessä. Sitten seuraisi toinen draamallinen kappale nimeltä "Kedril-syömäri." Nimitys herätti minussa uteliaisuutta; mutta vaikka kuinka olisin tiedustellut, en voinut päästä kappaleen perille. Kuulin vaan, että se oli saatu käsikirjoituksena joltakin etukaupungissa asuvalta aliupseerilta, joka arvattavasti itse oli ottanut osaa sen näyttelemiseen jossain sotamiesteaatterissa. Etäisissä kaupungeissa ja lääneissä on meillä todellakin semmoisia näytelmäkappaleita, jotka ylipäänsä ovat vähän tunnettuja, ehkäpä painamattomiakin, mutta jotka yhtähyvin ovat jostain ilmestyneet ja kuuluvat välttämättömästi kansanteaattereihin muutamassa osassa Venäjän maata. Minä sanoin varta vasten "kansanteaattereihin." Olisipa hyvin toivottavaa, että joku tieteen harrastajoistamme rupeisi tarkemmin kuin tähän saakka tutkimaan kansanteaatteria, joka on olemassa ja ehkäpä ei olekkaan varsin vähäpätöinen. Minä en tahdo uskoa, että kaikki, mitä sittemmin näin vankien näyttelevän, olisi ollut täällä mietittyä. Paljon oli saatu perintönä muualta; sillä kerran säädetyt ja hyväksytyt menettelytavat ja käsitteet kulkevat suvusta sukuun. Niitä on opittava sotamiesten, tehtaalaisten sekä porvarien parissa. Ne ovat säilyneet myöskin kylissä ja maaseutukaupungeissa aatelisperheiden keskuudessa. Luulenpa, että moni vanha näytelmäkappale on levinnyt alustalaisten kautta käsikirjoituksena pitkin Venäjää. Entisen ajan tilanhaltijoilla ja moskovalaisilla herroilla oli omat teaatterinsa, joissa alustalaisia oli näyttelijöinä. Ja näissä teaattereissa saikin kansan draama alkunsa. Mitä "Kedril-syömäriin" tulee, en saanut siitä ennakolta muuta tietoa kuin sen, että näkymöllä ilmestyisi pahoja henkiä, jotka veisivät Kedrilin pois. Mutta mitä merkitsi Kedril, ja minkätähden se ei ollut Kiril? Oliko kappale syntyänsä venäläinen vai ulkomaalainen, sitä en saanut mitenkään selville. Sanottiin myöskin, että lopuksi näytetään "pantomiini musiikin kanssa." Kaikki tämä oli tietysti hyvin hupaista. Näyttelijöitä oli noin viisitoista henkeä — kaikki reipasta väkeä. He häärivät itsekseen, pitivät harjoituksia, välistä kasarmien takana, ja koettelivat piilotella itseään muilta. Sanalla sanoen, he tahtoivat hämmästyttää meitä jollain tavattomalla, odottamattomalla.

Arkipäivinä suljettiin vankila varhain, niin kohta kuin yö alkoi lähestyä. Mutta joulujuhlana tehtiin poikkeus; vankilaa ei suljettu ennen ehtoorummutusta. Tämä poikkeus oli tehty teaatterin tähden. Juhlan kuluessa lähetettiin melkein joka ilta vartijaupseerille nöyrä pyyntö "jättämään portit auki näytännön tähden"; samalla lisättiin, että eilenkin oli näytäntö ja portit olivat auki, ilman että mitään häiriöitä tapahtui. Vartijaupseeri arveli näin: "totta on, ettei häiriöitä eilen tapahtunut; ja kun he lupaavat, ettei tänäänkään tapahdu, niin arvattavasti pitävät he itsestään huolen, ja se onkin parasta. Jos taas antaisin kieltävän vastauksen, niin kenties (kukapa noita pahantekijöitä menee takaamaan!) tekevät tahallaan jonkun ilkiötyön ja vartijat saavat siitä vastata." Lisäksi tulee vielä sekin, että vahdissa on ikävä seistä, parempi on mennä teaatteriin, kun semmoinen kerran on olemassa, eikä suinkaan mikään tavallinen sotamiesteaatteri, vaan vankien teaatteri, ja vangit taas ovat uteliasta väkeä; ja onhan vartijaupseerilla aina oikeus käydä näytäntöjä katsomassa.