Jos tisuuriupseeri tuli saapuville ja kysäsi: "missä on vartijaupseeri" niin vastattiin, että "hän meni vankilaan vankeja lukemaan", joten asiasta helposti selvittiin. Sillä tavoin sallivat vartijaupseerit näytäntöjen pitämistä joka ilta juhlan kuluessa sulkematta kasarmeja ennen iltarummutusta. Vangit tiesivät entisestään, etteivät vartijat kiellä ja sen tähden olivatkin levollisia.

Seitsemännellä tunnilla tuli Petrow minua noutamaan ja me menimme yhdessä näytäntöä katsomaan. Meidän kasarmistamme lähtivät kaikki muut paitsi vanhauskolainen ukko ja puolalaiset. Viimeksi mainitut suostuivat tulemaan vasta viimeiseen näytäntöön tammikuun neljäntenä päivänä, kun heille oli vakuutettu, että teaatterissa oli hauska olla ja ettei mitään vaaraa ollut pelättävänä. Puolalaisten ylpeä käytös ei vaikuttanut laisinkaan loukkaavasti vankien mieliin; päinvastoin otettiin heidät teaatterissa hyvin ystävällisesti vastaan. Annettiinpa heille paraat paikatkin. Mitä taas tulee tsherkesseihin ja Isai Fomitshiin, tuotti teaatterimme heille mitä suurinta nautintoa. Isai Fomitsh antoi joka kerta kolme kopeikkaa, mutta viimeisellä kerralla pani hän lautaselle kymmenen kopeikkaa ja onnellisuus loisti hänen kasvoistaan. Näyttelijät kokosivat läsnä olijoilta vapaehtoisia lahjoja kulunkien suorittamiseksi ja omaksi virkistyksekseen. Petrow vakuutti, että minulle annettaisiin paraita paikkoja, koska minä muka muita rikkaampana arvattavasti annan enemmän rahaakin ja sen ohessa olen semmoisissa asioissa enemmän jäljillä kuin muut. Niin tapahtuikin. Mutta kerron ensin salista ja sen sisustuksesta.

Sotilaskasarmimme, jossa näytelmät pidettiin, oli noin viidentoista askeleen pituinen. Pihalta tultiin portaille, portailta eteiseen ja eteisestä kasarmiin. Tämä pitkä kasarmi oli, kuten olen jo maininnut, sisustettu toisin kuin muut: laverit olivat asetetut pitkin seiniä, joten huoneen keskus jäi vapaaksi. Käytävän puolella oleva osuus huonetta oli jätetty katselijoille; siten jäi sen toinen puoli, joka oli yhteydessä viereisen kasarmin kanssa, näkymöä varten. Ennen kaikkia hämmästytti minua esirippu. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä, ja sitä kannatti todellakin ihmetellä; sen pinnalle oli öljyvärillä maalattu puita, huvimajoja, lampia ja tähtiä. Se oli kokoon kyhätty palttinasta, sekä uudesta että vanhasta, kellä mitäkin oli annettavana, vankien rääsyistä ja paidoista, joita miten kuten oli yhteen ommeltu; se osa, johon ei riittänyt palttinaa, oli koottu pienistä paperiliuskoista. Maalarimme, niiden joukossa etupäässä A—w, olivat sitä somasti koristelleet. Semmoinen ylöllisyys ihastutti synkkämielisimpiäkin vankeja, jotka näytelmän kuluessa muuttuivat samanlaisiksi lapsiksi kuin heidän vilkasluontoisemmatkin toverinsa. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja kehuivat näytelmää. Valaistusaineena käytettiin pieniksi pätkiksi leikattuja talikynttilöitä. Esiripun eteen oli asetettu pari kyökeistä tuotua penkkiä ja niiden etupuolelle kolme neljä tuolia, jotka oli saatu aliupseerin huoneesta. Tuolit olivat määrätyt ylemmille upseereille; penkit taas aliupseereille, kirjureille, konduktööreille ja muille alemmille päällysmiehille, joilla ei ollut upseerin arvoa. Näitä syrjäisiä katsojia oli väliin enemmän, väliin vähemmän, mutta viimeisellä kerralla ei ollut penkeillä yhtään tyhjää paikkaa. Penkkien takana seisoivat vangit, kunnioituksesta muita läsnä olijoita kohtaan, lakittomin päin, jakut tai puoliturkit yllänsä huolimatta siitä, että huoneessa oli raskas, hiestyttävä ilma. Vangeille oli tietysti jätetty liian vähän tilaa. Paikka paikoin, etenkin takariveissä oli heitä melkein päälletysten, jota paitsi muutamat olivat sijoittuneet lavereille sekä kulissien taa ja kävivätpä jotkut alinomaa teaatterin takana olevassa toisessa kasarmissakin katsellakseen näytäntöä sieltä peräkulissin ylitse. Ahtaus takariveissä oli luonnoton ja verrattava ainoastaan siihen ahtauteen, jota minä äskettäin näin saunassa. Eteisessä, jonka ovea pidettiin auki, oli kahdenkymmenen asteen pakkanen; mutta siitä huolimatta nähtiin sielläkin koko joukko katselijoita. Meidät, s.o. minut Petrowin kanssa, päästettiin oitis etupuolelle melkein penkkeihin saakka, jossa oli paljon parempi olla kuin muiden takana. Minua pitivät vangit asiantuntijana, koska muka olin ollut paremmissakin teaattereissa; he olivat usein nähneet, että Baklushin neuvotteli kanssani ja kohteli minua kunnioituksella; minulle oli siis nyt annettava kunniasija. Vaikka nuo pahantekijät olivatkin kerskailevaa ja kevytmielistä väkeä, oli heidän luonteessaan kuitenkin muitakin ominaisuuksia. He voivat nauraa minulle, kun näkivät, että olin huono työmies; ja Almasow saattoi halveksia meitä aatelisia ja kerskailla siitä, että hän osasi polttaa alabasteria. Kaiken tämän vainon ja pilkan vaikutti se seikka, että me kuuluimme samaan säätyyn kuin heidän entiset herransa, joista heillä ei ollut hyviä muistoja. Mutta nyt teaatterissa väistyivät he edestäni. He tunnustivat, että siinä asiassa minulla oli parempi arvostelukyky kuin heillä, että minä olin nähnyt ja tiesin enemmän kuin he. Ynseimmätkin heistä (minä olen varma siitä) toivoivat nyt, että minä kehuisin heidän teaatteriansa ja päästivät minut mielellään paraimmalle paikalle. Minä puhun nyt muistellen silloisia vaikutuksia. Minusta näytti silloin — sen muistan aivan hyvin — ettei heidän arvostelussaan ilmaantunut laisinkaan itsensä alentamista, vaan päinvastoin oman arvonsa tuntemista. Paras ja huomattavin piirre kansamme luonteessa on oikeudentunne ja sen noudattamisen halu. Ulkokullattua pöyhkeilemistä ja etukynteen pyrkimistä, ansiosta huolimatta, ei kansassa ole. Kun vaan otetaan pois ulkonainen kuori ja katsotaan ytimeen tarkemmin ja ilman ennakkoluuloja, havaitaan kansassa semmoisia ominaisuuksia, joita moni ei olisi voinut aavistaakaan. Meidän tietomiehemme eivät voi kansalle paljoa opettaa. Päin vastoin saavat he itse oppia siltä yhtä ja toista.

Petrow sanoi minulle teaatteriin lähtiessämme, että minut päästetään etusijoille siitä syystä, että minä annan enemmän rahaa. Määrättyä maksua ei ollut; jokainen antoi niin paljon kuin voi ja tahtoi. Melkein kaikki uhrasivat jonkun verran, vaikkapa puolikopeikaisen, kun lautasella tultiin rahoja keräämään. Mutta vaikka minut päästettiinkin etupuolelle osaksi rahan tähden, siinä vakuutuksessa, että minä annan enemmän kuin muut, niin oli semmoisessa käytöksessä kuitenkin hyvin paljon oman arvonsa tuntemista. "Sinä olet minua rikkaampi, mene siis edelle, ja vaikka me kaikki olemme täällä yhtäläisiä, panet sinä kuitenkin enemmän, joten oletkin näyttelijöille mieluisampi; sen vuoksi saatkin etusijan, sillä emme ole täällä rahan edestä, vaan omasta tahdostamme, ja niinpä onkin meidän itsemme annettava kullekin oma paikkansa." Semmoisessa ajatuksessa oli paljon oikeata arvollisuutta. Se ei ollut rahan, vaan oman itsensä arvostelemista. Yleensä rahaa ja rikkautta ei täällä kovin paljon kunnioitettu, jos tarkastetaan vankeja jonkinlaisena kokonaisuutena, eikä kutakin erikseen. Enkä muista heistä yhtään yksityistäkään henkilöä, joka olisi rahan tähden tahtonut alentaa itseään. Tosin oli heidän joukossaan kerjäläisiä, mutta kerjäämisessäkin ilmestyi enemmän vallattomuutta ja leikillisyyttä kuin todellista kerjäämistä. En tiedä, olenko lausunut ajatukseni kyllin ymmärrettävällä tavalla… Mutta nyt palaan jälleen teaatteriin.

Ennen esiripun nostamista oli huoneessa nähtävänä omituisen vilkas kuva. Katselija-joukko, joka oli kaikilta puolin tungettuna, ahdistettuna, odotti kärsimättömänä ja onnellisen näköisenä näytelmän alkamista. Takapuolella olivat ihmiset miltei päällekkäin. Moni oli tuonut kyökistä halkoja mukanaan; asetettuaan paksun halon joten kuten pystyyn seinää vasten, kävi katsoja seisomaan sen päälle nojaten molemmilla käsillään edessään olevan hartioihin ja seisoi siinä asemassa yhtä mittaa noin pari tuntia tyytyväisenä itseensä ja paikkaansa. Toiset pysyttelivät jaloillaan uunin alareunustalla nojaten niinikään edessään olevia vasten. Sivulla olevilla lavereilla soittajien yläpuolella nähtiin myöskin taajoja katselijajoukkoja. Siellä olivatkin hyvät paikat. Noin viisi miestä oli kiivennyt uunille ja katselivat sieltä alas. Niilläpä oli iloa! Ikkunalaudoilla nähtiin myöskin paljon myöhästyneitä katsojia, jotka eivät parempia paikkoja enää löytäneet. Kaikki käyttäytyivät hiljaan ja siivosti. Kaikki tahtoivat näyttäytyä herrojen ja muiden vierasten läsnä ollessa paraimmassa valossa. Kaikkien kasvot ilmaisivat mitä lapsellisinta odotusta; kaikki olivat punaisia ja hikisiä kuumuudesta. Olipa omituista nähdä lapsellista iloa ja mitä puhtainta mielihyvää vankien merkityissä, rumennetuissa kasvoissa, jotka sitä ennen olivat olleet synkät ja jörömäiset! Kaikki olivat paljain päin ja oikealta puolen katsoen näyttivät minusta kaikkien päät kerityiltä. Mutta näkymöltä kuuluu liikettä ja melua. Kohta nostetaan esirippu ylös. Soittokunta alkoi soittaa… Tästä soittokunnasta on mainittava pari sanaa. Sivulla oleville lavereille oli sijoitettu kahdeksan soittajaa, joilla oli kaksi viulua (yksi oli vankilasta ja toinen lainattu joltakin linnassa asuvalta; soittajat olivat omia miehiä), kolme balalaikaa — kaikki omatekoisia, kaksi kitarria ja rumpu kontrabaasin asemesta. Viulut olivat huononpuoleisia ja kitarrit samoin, jota vastoin balalaikat olivat oivallisia. Ja niitä käsiteltiinkin mestarillisesti. Soitettiin ainoastaan tanssikappaleita. Väliin napauttelivat soittajat sormillansa balalaikan koppaan; säveleissä, balalaikan käyttämisessä ja kappaleiden esittämisessä oli aivan omituista, alkuperäistä. Yksi kitarrin soittajakin teki tehtävänsä oivallisesti. Se oli sama aatelismies, jonka sanottiin murhanneen isänsä. Mitä rumpuun tulee, tehtiin sillä ihmeitä; väliin pyöri se käyttäjänsä sormella, väliin viilsi tämän peukalo pitkin sen pintaa; väliin kuului taajoja, heliseviä ja yksitoikkoisia lyöntejä, väliin taas tuo voimakas ääni ikäänkuin hajosi lukemattomiksi pieniksi, täriseviksi ääniksi. Sen lisäksi oli myöskin kaksi harmonikaa. Enpä toden totta olisi uskonut, että yksinkertaisilla kansan käyttämillä soittokoneilla voisi saada niin paljon aikaan; sävelien sopusointuisuus, esittämisen luonne ja henki olivat ihmeteltäviä. Vasta nyt huomasin minä, että venäläisissä tanssisävelissä on todellakin paljon reippautta ja iloisuutta. Vihdoin kohosi esirippu. Kaikki liikahtivat ja kallistuivat toiselta jalalta toiselle; takimaiset nousivat varpailleen; joku putosi halolta; kaikki avasivat suunsa, kohottivat silmänsä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi… Näytäntö alkoi.

Vieressäni seisoi Alei veljiensä ynnä muiden tsherkessiläisten seurassa. He olivat suuresti mieltyneet teaatteriin ja kävivät siellä joka ilta. Kaikki muhamettilaiset, tataarilaiset y.m. pitävät paljon näytelmistä; sen olin minä jo ennenkin huomannut. Heidän lähellään oli Isai Fomitsh, joka esiripun kohottua tuli tavattoman uteliaaksi luullen saavansa nähdä kaikenmoisia ihmeitä ja kummituksia. Alein ihanista kasvoista loisti lapsellista iloa, niin että oli erittäin hupaista katsella häntä ja muistanpa, että silmäni väkisinkin kääntyivät häneen, kun näyttelijät olivat jollain sukkelalla tempulla saaneet aikaan yleistä naurua. Hän ei nähnyt minua; sillä hänellä oli muuta katsottavaa. Vasemmalla puolellani seisoi eräs vanhanpuoleinen vanki, joka aina oli ollut jörömäinen ja tyytymätön. Tämä oli niinikään huomannut Alein, ja minä näin, kuinka hän hymyillen kääntyi muutaman kerran nuoren tsherkessiläisen puoleen; niin oli Alei viehättävä! Alettiin "Filatkan ja Miroshkan" näyttämistä. Filatka (Baklushin) oli todella oivallinen. Hän suoritti tehtävänsä ihmeellisen tarkkaan. Näkyi, että hän oli miettinyt jokaisen lauseensa, jokaisen liikkeensä. Tyhjänpäiväisiin sanoihin ja temppuihin osasi hän panna ajatusta, niin että ne täydelleen vastasivat tarkoitustansa. Jos sen ohessa otetaan lukuun miehen luonnollinen, teeskentelemätön iloisuus ja yksinkertaisuus, niin luulenpa, että lukija itsekin, jos olisi nähnyt Baklushinin, myöntäisi, että hänellä oli paljon luonnollista taipumusta näyttelemistaitoon. Filatkaa olin minä nähnyt usean kerran Moskovan ja Pietarin teaattereissa ja voin vakuuttaa, että pääkaupunkien näytelmätaiturit eivät näytelleet sitä niin hyvästi kuin Baklushin. Häneen verrattuna olivat he maalaisia herrasmiehiä, eivätkä varsinaisia talonpoikia. Mutta talonpoikaa olisivat he kuitenkin tahtoneet esittää. Baklushinia yllytti sen ohessa kilpailu; sillä kaikille oli tunnettu asia, että toisessa kappaleessa Kedrilin osaa näyttelisi vanki Potseikin, jota kaikki syystä tai toisesta pitivät Baklushinia etevämpänä näyttelijänä; se harmitti Baklushinia kovasti. Monta kertaa tuli hän viime aikoina luokseni ja purki minulle sydämensä. Kaksi tuntia ennen näytelmän alkamista valtasi hänet kuume. Kun katsojat nauroivat ja huusivat: "Hyvin, Baklushin! Oikein kelpo lailla!" loistivat hänen kasvonsa ilosta. Suutelukohtaus, jossa Filatka huusi ennakolta Miroshkalle: "pyyhi suusi", tehden itsekin saman tempun, oli hyvin hullunkurinen. Kaikki rupesivat nauramaan. Mutta enimmin vetivät huomiotani puoleensa katsojat; sillä nyt olivat kaikki teeskentelemättömiä. He tulivat väkisinkin iloiselle tuulelle. Mieltymyshuutoja kuului tuon tuostakin. Tuossa joku nykii naapuriansa ja ilmoittaa hänelle tunteitaan, huolimatta siitä, ken hänen naapurinaan sattui olemaan; toinen taas, kun näkymöllä tapahtui jotain hupaista, luo ihastuneena silmäyksiä muihin katsojiin ikäänkuin kehoittaakseen heitäkin nauramaan. Kolmas taas maiskuttelee kieltänsä ja näpäyttelee sormiansa eikä saata mitenkään pysyä asemillaan. Voimatta kuitenkaan mennä mihinkään, muuttelee hän vaan jalalta toiselle. Kappaleen loppupuolella tuli ilo ylimmilleen. Minä en laisinkaan liioittele. Sillä ajatelkaamme, että tämä kaikki tapahtui vankilassa, ajatelkaamme kahleita ja edessä olevaa pitkää, surullista, yksitoikkoista elämää; olihan kaikille näille masennetuille ihmisille sallittu iloita hetkinen sekä unhottaa ajaksi raskas unensa panemalla toimeen kokonaisen teaatterin, ja vieläpä semmoisen, että sitä ihmettelivät ja ihailivat kaupunkilaisetkin. Vankeja tietysti huvitti kaikki, muun muassa puvutkin. Erittäin hauskaa oli heistä nähdä, että esim. Wanjka Otpietijlla tai Netswietajewilla tai Baklushinilla oli aivan toisenlainen puku, kuin se, jossa heitä vuosien pitkään oli totuttu näkemään. "Onhan tuo sama mies, sama vanki, jonka jaloissa kahleet kilahtelivat ja kuitenkin ilmaantuu hän nyt herrasnutussa ja korkeassa hatussa! Onpa hän laittanut itselleen viikset ja tukankin. Tuossapa hän ottaa taskustaan punaisen nenäliinan ja heiluttaa sitä ollen olevinaan herrasmiehenä!" Kaikki olivat riemastuksissaan. Tilanhaltija esiytyi ajutantin vormussa, tosin vanhanpuoleisessa, olkanauhoissa ja kokaardilla varustetussa hatussa; hän teki tavattoman vaikutuksen. Halullisia tämän osan näyttelemiseen oli ollut kaksikin, jotka riitautuivat keskenään aivan kuin pienet lapset, sillä kumpikin olisi tahtoneet esiytyä olkanauhoilla varustetussa upseerin puvussa! Muiden vankien täytyi ratkaista riita ja enimmät äänet sai Netswietajew, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut pulskempi tai komeampi kilpailijaansa, vaan siitä syystä, että hän vakuutti aikovansa esiytyä keppi kädessä ja tätä keppiänsä tulisi hän heiluttelemaan ja piirtelemään sillä maata kuin herrasmies ainakin, jota temppua Wanjka Otpietij ei voisi tehdä, kun hän oikeita herrasmiehiä ei koskaan ollut nähnyt. Ja kun Netswietajew sitten ilmaantui puolisoineen näkymölle, piirteli hän todellakin alinomaa maata hienolla kävelykepillään, jonka hän jostain oli hankkinut pitäen sitä arvattavasti herrasmaisuuden etevimpänä tuntomerkkinä. Arvattavasti oli hän joskus lapsuudessaan, pienenä, paljasjalkaisena poikaressuna ollessaan, nähnyt jonkun komeasti puetun herran kävelevän keppi kädessä ja ihastunut kovasti tämän taitavaan kepinheilutukseen; niinpä olikin muisto siitä jäänyt ijäksi päiväksi hänen mieleensä, joten hän nyt kolmenkymmenen vanhana osasi samalla tavoin heilutella keppiänsä koko vankilan ihastukseksi. Netswietajew oli niin kiintynyt toimeensa, ettei hän kepistään nostanut silmiään edes silloinkaan, kun hänen oli jotain sanottava. Tilanhaltijan puoliso oli myöskin tavallaan huomattava henkilö. Hän esiytyi vanhassa, peräti kuluneessa musliinihameessa, käsivarret sekä kaula paljaana ja kasvot kovasti maalattuna; päässä oli hänellä karttuuninen yömyssy, toisessa kädessä päivänvarjo ja toisessa kirjavasta paperista tehty viuhka. Hänelle naurettiin kovasti, niin että hänen itsensäkin täytyi muutaman kerran ruveta nauramaan. Tätä osaa näytteli vanki Iwanow. Sirotkin oli tytöksi puettuna erittäin sievä. Kupletit sujuivat myöskin hyvin. Sanalla sanoen kaikki olivat tyytyväiset näytäntöön. Kritiikkiä ei ollut eikä voinutkaan olla.

Musiikki soitti taas alkajaiskappaleen ja esirippu nousi jälleen. Nyt näyteltiin Kedriliä, joka oli Don-Juanin kalttainen; ainakin veivät pirut kappaleen lopulla sekä herran että palvelijan mukaansa. Kappale oli yhdessä näytöksessä; sen alku ja loppu olivat arvattavasti kadoksissa. Mitään järkeä kappaleessa ei ollut. Tapauksen paikka oli Venäjällä, jossain ravintolassa. Isäntä toi huoneeseen herran, jolla oli sinelli päällä ja pyöreä hattu päässä. Herran jälkeen tuli hänen palvelijansa Kedril kantaen kapusäkkiä ja siniseen paperiin käärittyä kanaa. Kedrilillä oli puoliturkki yllä ja lakeijan hattu päässä. Hän se olikin syömäri. Hänen osaansa näytteli vanki Potseikin, Baklushinin kilpailija; herrana oli sama Iwanow, joka edellisessä kappaleessa oli näytellyt tilanhaltijan rouvan osaa. Ravintolan isäntä Netswietajew ilmoittaa, että huoneessa oleskelee paholaisia, ja lähtee sitten pois. Herra, joka on alakuloisen ja huolestuneen näköinen, sanoo tietäneensä asiasta jo ennen ja käskee Kedrilin järjestämään kapineita ja valmistamaan illallista. Viimemainittu kalpenee ja vapisee kuin haavan lehti, kuultuaan paholaisista. Hän tahtoi paetakin, vaan pelkäsi herraansa. Ja sitä paitsi oli hänen nälkä. Hän on nautinnonhimoinen, viekas ja pelkurimainen; hän pettää herraansa joka askeleella, mutta samalla pelkääkin häntä. Hänessä oli omituinen palvelijatyyppi, joka hyvin paljon muistutti Leporelloa. Potseikin oli hyvä näyttelijä, mielestäni vielä parempi kuin Baklushin. Kun minä seuraavana päivänä kohtasin Baklushinin, en ilmoittanut hänelle tietysti ajatustani täydellisesti; siten olisin häntä liian paljon loukannut. Se, joka näytteli herran osaa, teki myöskin tehtävänsä hyvin. Joutavaa jutteli hän paljon, mutta lausumatapa oli kuitenkin säännöllinen ja reipas, liikkeet asianmukaisia. Sill'aikaa kun Kedril puuhailee kapusäkin parissa, kävelee herra ajatuksissaan pitkin laattiaa ja ilmoittaa julkisesti, että hän tänä iltana päättää maallisen matkansa. Kedril kuuntelee uteliaana, vääntelee kasvojaan ja puhuu itsekseen naurattaen kuuntelijoita joka sanalla. Hänen ei ole sääli herraa; mutta hän on kuullut paholaisista ja haluaisi tietää, mitä ne ovat; niinpä rupeekin hän kyselemään. Herra ilmoittaa hänelle vihdoin, että hän kerran jossain hädässä oli pyytänyt ja saanutkin apua paholaisilta; että tänään oli määräpäivä, jolloin ne arvattavasti tulevat sopimuksen mukaan noutamaan hänen sieluansa. Kedrilissä syntyy kova pelko. Mutta herra ei kadota mielen malttiaan ja käskee palvelijansa valmistamaan ruokaa. Kuultuaan ruoasta, tulee Kedril taas iloiseksi, ottaen esille kanan ynnä viinipullon, ja ei aikaakaan, niin rupee hän itse kanaa maistelemaan. Yleisö nauraa. Äkkiä narahti ovi, tuuli pieksi akkunaluukkuja; Kedril vapisee ja pistää suuhunsa mitä pikemmin niin suuren paistipalan, ettei jaksa sitä nielläkään. Taas nauretaan. "Onko valmis?" huutaa herra käyskennellen pitkin laattiaa. — "Kohta, herra… minä teille… valmistan", vastaa Kedril, istautuu itse pöytään ja rupee ahkuamaan herransa ruokaa. Yleisöä tuntuu huvittavan hänen sukkeluutensa ja viekkautensa samoin kuin sekin, että herra on narrina. Täytyy tunnustaa, että Potseikin ansaitsi kaikkea kiitosta. Sanat "kohta, herra, minä teille valmistan", lausui hän oivallisesti. Istuen pöydän ääressä söi hän ahnaasti peläten joka hetki, ettei herra huomaisi hänen keppostaan; joka kerta, kun tämä kääntyi päin, piiloutui Kedril pöydän alle vieden kanapaistin mukanaan. Vihdoin saa hän nälkänsä tyydytetyksi ja rupee huolehtimaan herrastaan. — "Joko kohta, Kedril?" huutaa herra. — "Tuossa paikassa!" vastaa Kedril huomattuaan, ettei herralle ole jäänyt paljon mitään jäljelle. Lautasella oli vaan kanan jalka. Alakuloinen ja huolestunut herra ei huomaa mitään, vaan istautuu pöydän ääreen ja Kedril asettuu pyyhe kourassa hänen taakseen. Katsojat nauroivat Kedrilin sanoille, liikkeille ja kasvojen väänteille, kun hän yleisöön kääntyneenä osoitteli tyhmää herraansa. Juuri kun herra alkoi syödä, ilmestyivät paholaiset. Tässä ei voinut enää käsittää tapausten juoksua ja paholaisetkin ilmestyivät jokseenkin kummallisella tavalla. Sivukulississa aukeni ovi ja sisään astui valkeaan vaippaan verhottu olento, jolla pään asemesta oli palava lyhty; toisen olennon päässä oli myöskin lyhty ja kädessä palmikko. Mitä nämä lyhdyt, palmikot ja valkeat vaipat merkitsivät, ei voinut kukaan käsittää. Eikä sitä muuten ajateltukaan. Niinhän arvattavasti piti olla. Herra kääntyi paholaisten puoleen jokseenkin rohkeasti ja huusi heille, että hän oli valmis lähtemään. Mutta Kedril pelkää kuin jänis; hän ryömii pöydän alle, mutta pelostaan huolimatta muistaa hän ottaa mukaansa viinipullon. Paholaiset poistuvat hetkiseksi; Kedril tulee ulos pöydän alta; mutta juuri kun herra aikoo ruveta jatkamaan ruokailuaan, ilmestyvät paholaiset jälleen ja ottavat herran takaapäin kiinni viedäkseen hänet kadotuksen valtakuntaan. "Kedril, auta minua!" huutaa herra. Mutta Kedrilillä on muuta tekemistä. Hänellä on nyt pöydän alla paitsi pulloa, myöskin lautanen ja leipä. Hän jää yksin, paholaiset poistuvat ja herra heidän mukanansa. Kedril tulee pois pöydän alta, katselee ympärilleen ja ihastus loistaa hänen kasvoiltaan. Viekkaasti siristää hän silmiänsä, istautuu herran tuolille ja nyykyttäen päätään yleisölle sanoo puoleksi sopottamalla:

— Kas nyt olen yksin… ilman herraa!…

Kaikki nauroivat sille, että hän on ilman herraa; mutta sitten lisää hän vielä yleisöön kääntyneenä niinikään puoleksi sopottavalla äänellä ja yhä iloisemmin vilkutellen silmiään:

— Herran veivät paholaiset…