Katsojien riemastus oli sanomaton. Paitsi sitä, että herran olivat vieneet paholaiset, sanottiin tämä seikka niin veitikkamaisella tavalla, että ei voinut olla käsiään taputtamatta. Mutta Kedrilin onni ei kestänyt kauan. Juuri kun hän oli ennättänyt kaataa itselleen lasillisen viiniä, palasivat paholaiset ja hiipien varpaillaan tarttuivat takaapäin Kedriliin kiinni. Kedril huutaa täydestä kurkusta, eikä tohdi pelosta katsoa taaksensakaan. Puolustautua ei hän myöskään voi; käsissä on hänellä pullo ja juomalasi, joista hän ei saata luopua. Suu auki ja silmät selällään istuu hän puolen minuuttia niin hullunkurisen näköisenä, että hänestä olisi kannattanut ottaa valokuva. Vihdoin viedään hänkin pois; pullo oli mukana ja mies parka potki sekä huusi minkä jaksoi. Hänen huutonsa kuului vielä kulissien takaakin. Esirippu laskeutui ja kaikki nauroivat, olivat ihastuksissaan… Soittokunta rupesi taas soittamaan tanssin säveltä.

Soitto alkoi hiljaan, tuskin kuultavasti, mutta sitten kasvoi se vähitellen, tahti tuli nopeammaksi ja napauksia balalaikan koppaa vasten alkoi kuulua… Soitto oli täydessä vauhdissa ja olisipa Glinkan pitänyt kuulla sitä, vaikkapa sattumaltakin täällä vankilassa. Alkoi pantomiini, jonka kestäessä soittajat jatkoivat soittoansa. Näkymöllä nähtiin tupa ja siinä mylläri ynnä hänen eukkonsa. Mylläri korjaili nurkassaan siloja ja hänen eukkonsa kehräsi pellavaa. Eukon osaa näytteli Sirotkin ja myllärinä oli Netswietajew.

Mainitsen tässä, että kulissit olivat sangen huonot. Senpä tähden pitikin mielikuvituksen täydentää se, jota silmä ei nähnyt. Takaseinän asemesta oli levitetty jonkunmoinen matto tai loimi; sivuseinäksi oli asettu huononlainen sermi. Vasen puoli ei ollut millään peitetty, niin että sieltä näkyivät laverit. Mutta katsojat olivatkin vähän vaativaisia ja taipuvaisia mielikuvituksessaan täydentämään sen, mikä todellisuudessa puuttui; vangeille se ei ollutkaan vaikea asia. "Kun sanotaan, että siinä on puutarha, huone tai tupa, niin kaikki se onkin pidettävä puutarhana, huoneena tai tupana — samahan se on." Sirotkin oli nuorena naisena hyvin suloinen. Katsojat sanoivat puoliääneen muutamia kohteliaisuuksia. Mylläri lopetti työnsä, otti lakkinsa ja sitten vielä piiskan sekä lähestyi vaimoaan ja ilmoitti merkeillä, että hän aikoi mennä ulos, mutta jos vaimo hänen poissa ollessaan päästäisi jonkun sisään, niin … ja mylläri näytti piiskaa. Vaimo kuunteli ja nyökäytteli päätään. Piiska oli hänelle arvattavasti hyvin tuttu, sillä hänellä oli omia vehkeitään miehensä poissa ollessa. Mies lähti pois. Niin kohta kun hän oli päässyt oven taa, näytti vaimo hänen jälkeensä nyrkkiään. Mutta samassa kuului kolkutusta; ovi aukenee ja sisään astuu naapuri, niinikään mylläri, pitkäpartainen ja kauhtanaan puettu. Kädessä on hänellä lahja, punainen liina. Eukko nauraa; mutta juuri kun naapuri tahtoo häntä syleillä, kuuluu ovella taas kolkutusta. Mitäs nyt on tehtävä? Eukko piilottaa naapurin pöydän alle ja tarttuu itse värttinään käsiksi. Ilmestyy toinen hyväilijä; se on kirjuri ruunun vormussa. Tähän asti sujui näytteleminen moitteettomasti, liikkeet olivat aivan oikeat. Täytyipä oikein ihmetelläkin näitä tilapäisiä näyttelijöitä ja vastoin tahtoansa ajatella — että paljon voimaa sekä kykyä menee hukkaan meillä Venäjällä vapauden ja suotuisien olojen puutteessa! Mutta vanki, joka näytteli kirjurin osaa, oli arvattavasti joskus käynyt maaseututeaatterissa ja tullut siihen käsitykseen, että meikäläiset näyttelijät eivät tiedä ollenkaan, kuinka näkymöllä on astuttava. Ja niinpä hän nyt astuikin aivan kuin entiseen aikaan klassillisten sankarien sanotaan näkymöllä astuneen, s.o. hän teki ensin pitkän harppauksen ja nostamatta toista jalkaansa seisahtui äkkiä, heitti päänsä ja koko ruumiinsa taaksepäin, katseli ylpeästi ympärilleen ja — astui vasta sitten toisella jalallaan. Sellainen astuminen oli naurettava, etenkin kun sitä otti noudattaakseen huvinäytelmässä esiytyvä kirjuri. Mutta yleisö ajatteli, että varmaankin sillä tavalla piti ollakin eikä huolinut arvostella sen tarkemmin mokomia pitkäveteisiä askeleita. Tuskin oli kirjuri ennättänyt laattian keskelle, kun kolkutusta kuului jälleen; emäntä joutui taas pulaan. Minne on kirjuri kätkettävä? Kistuun, koska se on auki. Kirjuri piiloutuu sinne ja eukko panee kannen kiinni. Tällä kertaa ilmestyy omituinen vieras, joka on niinikään rakastunut emäntään. Se on bramiini virkapuvussaan. Hillitsemätön nauru kajahtaa katsojien joukossa. Bramiinin osaa näytteli vanki Koshkin ja teki tehtävänsä oivallisesti. Ryhti oli hänellä kuin bramiinilla ainakin. Liikkeillään osoitti hän rakkautensa koko suuruuden. Hän nosteli kättään taivasta kohden ja laski sen sitten sydämelleen; mutta paraillaan kun hän oli tunteittensa vallassa, kuului kova lyönti ovea vasten. Se oli isännän lyönti. Eukko hämmästyi kauheasti ja bramiini rukoili aivan kuin pyörryksissä, että hänet piilotettaisiin. Sukkelaan asettaa eukko hänet kaapin taa ja rientää itse kehräämään muistamatta avata ovea; hän kehrää kehräämistään kuulematta miehensä kolkutusta, punoo hyppysissään olematonta lankaa ja on kiertävinään värttinää, joka kuitenkin makaa laattialla. Sirotkin osasi kuvailla hyvin onnistuneella tavalla tätä hämmästystä. Mutta isäntä löi jalallaan oven rikki ja astui sisään piiska kädessä. Hän on kaikki huomannut ja osoittaa sormillaan, että vaimolla on piilossa kolme ihailijaa. Sitten rupee hän hakemaan piiloutuneita. Ensin löytää hän naapurin ja ajaa hänet nyrkillään huoneesta. Säikähtynyt kirjuri tahtoi karata, nosti päällään kistun kannen ja ilmaisi siten itsensä. Isäntä antoi hänen maistaa piiskaa ja nyt tanssi rakastunut kirjuri aivan epäklassillisella tavalla. Bramiini oli vielä jäljellä; isäntä hakee häntä kauan ja löytää vihdoin nurkasta kaapin takaa, kumartaa hänelle kohteliaasti ja vetää hänet sitten parrasta näyttämön keskelle. Bramiini yrittää puolustautua ja huutaa: "kirottu, kirottu!" (ainoat sanat koko pantomiinissa), mutta isäntä ei kuule häntä, vaan menettelee oman mielensä mukaan. Vaimo, joka huomaa, että nyt tulee hänen vuoronsa, heittää työnsä ja juoksee ulos huoneesta; hänen rukkinsa kaatuu ja vangit nauravat. Alei nykii minua hihasta ja sanoo: "Katso braminia, bramiinia!" Itse nauroi hän, niin että tuskin pystyssä pysyi. Esirippu laskeutui. Toinen näytäntö alkoi.

Mutta en huoli kertoa kaikkia näytäntöjä. Niitä oli vielä pari kolme. Kaikki olivat ne hupaisia. Vangit eivät tosin olleet niitä sepittäneet, mutta ainakin panivat he niihin paljon omiaan. Melkein joka näyttelijä muodosteli kappaleita oman mielensä mukaan, niin että eri iltoina samat miehet näyttelivät samoja osia eri tavalla. Viimeinen kuvannollinen pantomiini päättyi tanssilla. Haudattiin vainaja. Bramiini, suuren joukon keskellä, teki arkun ääressä kaikenlaisia taikatemppuja, mutta turhaan. Vihdoin kaikui huuto "aurinko laskee", jolloin vainaja elpyi ja kaikki alkoivat ilosta tanssia. Bramiini tanssi kuolleista heränneen kanssa omituisella tavalla, niinkuin bramiini ainakin. Sillä päättyikin teaatteri seuraavaan iltaan asti. Vangit lähtivät liikkeelle iloisina, tyytyväisinä, kehuivat näyttelijöitä ja kiittivät aliupseeria. Riitaa ei kuulunut. Kaikki olivat tavattoman tyytyväisiä ja nukkuivat rauhallisesti. "Minkähän tähden?" tekisi mieleni kysyä. Enkä minä esittele mielikuvitukseni tuotteita, vaan täyttä totta. Ainoastaan hiukkasen oli näiden ihmisparkojen annettu elää mielensä mukaan, iloita ihmisten tavalla, ainoastaan hetkisiksi olivat he saaneet unhottaa vankilan elämän, ja siitä olivat he siveellisesti muuttuneet, vaikkapa vähäksikin aikaa… Mutta jopa on yösydän käsissä. Minä vavahdin ja heräsin sattumalta; ukko rukoili yhä vielä uunilla. Alei makasi hiljaan vieressäni. Minä muistelin, että hän vielä nukkumaisillaankin oli nauranut ja puhellut veljiensä kanssa teaatterista; minä katsahdin väkisinkin hänen rauhallisiin, lapsellisiin kasvoihinsa. Vähitellen muistui mieleeni kaikki tyyni: kulunut päivä, juhla ja koko viime kuukausi… Hämmästyneenä kohotin minä pääni ja katselin makaavia toverejani kynttilän värähtelevässä valossa. Minä katselin heidän kurjia kasvojaan, heidän kurjia vuoteitaan, kaikkea heidän köyhyyttään ja viheliäisyyttään, katselin ja tahdoin ikäänkuin tulla vakuutetuksi, ettei kaikki tuo ollut mitään ilkeätä unta, vaan todellisuutta. Todellisuutta se oli: joku kuului voikahtaneen; joku liikautti raskaasti kättänsä, niin että kahleet rämähtivät. Joku vavahti unissaan ja rupesi puhumaan; mutta ukko rukoili uunilla kaikkien "oikeauskoisten kristittyjen" puolesta ja hiljaan, pitkäveteisesti kuului hänen äänensä: "Herra Jesus Kristus, armahda meitä!…"

— Enhän minä ole täällä ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi vuosiksi! ajattelin itsekseni ja painoin pääni jälleen tyynyä vasten.

XII.

Sairashuone.

Kohta joulun jälkeen tulin minä kipeäksi ja minut vietiin rykmentin sairashuoneeseen, joka oli yksinäisellä paikalla puolen virstan päässä linnasta. Sairashuoneen avaralla pihalla olivat palvelusväen sekä lääkärien asunnot ynnä muut tarpeelliset rakennukset. Päärakennukseen olivat sioitetut sairashuoneen monet eri osastot. Vankeja varten oli jätetty ainoastaan kaksi isoa huonetta, jotka olivat aina sairaita täynnä, mutta etenkin kesällä, jolloin vuoteita täytyi asettaa lähemmäksi toisiansa. Näissä sairashuoneissa oli kaikenlaista "onnetonta kansaa." Siellä oli vankilamme asukkaita, ja syytöksen alaisia sotamiehiä, sekä tuomittuja että tuomitsemattomia; siellä oli myöskin sairaita ojennusruodusta tuosta omituisesta laitoksesta, johon lähetettiin pienempiä rikoksia tehneitä rykmentin sotamiehiä muka parantamaan käytöstänsä; parin kolmen vuoden kuluttua palasivat ne kuitenkin sieltä semmoisina heittiöinä, ettei mihin panna. Kun joku vanki sairastui, ilmoitti hän asian aliupseerille. Hänen nimensä kirjoitettiin kirjaan, joka annettiin mukaan, kun hänet lähetettiin vartijan seuraamana rykmentin sairashuoneeseen. Siellä tutki lääkäri kaikkia pyrkijöitä ja ken huomattiin todellisesti sairaaksi, se pääsi laitokseen. Nimeni merkittiin kirjaan ja kello yhden jälkeen, kun muut lähtivät työhön, lähetettiin minut sairashuoneeseen. Sairas vanki otti mukaansa rahaa ja leipää, niin paljon kuin mahdollista, sillä sinä päivänä ei hän voinut saada sairashuoneessa ruokaa; saappaan varteen pisti hän myöskin pienen piippunysän ynnä tupakkakukkaron ja tulukset. Sairashuoneeseen tullessani tunsin jonkun verran uteliaisuutta tätä uutta, minulle vielä tuntematonta laitosta kohtaan.

Päivä oli lämmin ja sumuinen — yksi niitä päiviä, jolloin sairashuoneen tapaiset laitokset näyttävät hyvin ikäviltä. Vartijan saattamana astuin minä eteiseen, jossa oli pari ammetta ja jossa kaksi syytöksen alaista sairasta, niinikään vartijan seuraamina oli jo odottelemassa. Saapuville tuli välskäri, joka katsahti meihin veltosti ja meni vielä veltommin ilmoittamaan tulostamme apulaislääkärille. Tämä tuli oitis saapuville, tarkasti meitä hyvin ystävällisesti ja antoi meille "tautilistat,", joihin oli kirjoitettu nimemme. Taudin tarkempi tutkiminen, lääkkeiden määrääminen y.m. oli sen lääkärin tehtävänä, joka hoiti vankien osastoja. Minä olin jo ennen kuullut, että vangit eivät saata kyllin kehua lääkäreitään. "He ovat kuin isät", vastattiin minulle, kun minä kyselin lääkäreistä. Sillä välin piti meidän muuttaa pukua. Entiset vaatteet otettiin meiltä pois ja niiden sijaan annettiin uudet alusvaatteet, pitkät sukat, tohvelit, myssy ja paksu, ruskeanvärinen sarkanuttu, jonka vuori näytti laastarilla tahratulta palttinalta, toisin sanoen, se oli tavattoman likainen. Sitten vietiin meidät vankien osastoon, joka oli pitkän, korkean ja puhtaan läpikäytävän päässä. Ulkonainen puhtaus oli kaikkialla tyydyttävä; kaikki, mikä ensi katseella pisti silmään, oli loistavaa. Ehkäpä vaatimuksenikaan eivät olleet kovin suuret vankilasta tullessani. Molemmat syytöksenalaiset joutuivat vasemmanpuoliseen osastoon, minut vietiin oikeanpuoliseen. Ovi oli lukittu ja sen edustalla seisoi pyssyllä varustettu sotamies. Nuorempi aliupseeri (kuuluva sairashuoneen vartijoihin) käski päästää minut sisälle ja niin saavuin minä pitkään, kapeaan huoneeseen, johon oli asetettu vuoteita, luvultaan kaksikymmentä kaksi; niiden joukossa oli kolme tai neljä vapaata. Vuoteet olivat puiset ja viheriäksi maalatut; muuten ovat sen laatuiset vuoteet Venäjällä tunnetuita siitä, etteivät millään muotoa voi olla ilman luteita. Minä sain sijani nurkassa, sillä puolen, jolla oli akkuna.

Kuten jo sanoin, oli täällä sairaita meidänkin vankilastamme. Muutamat heistä olivat minulle vanhoja tuttuja. Enin osa oli kuitenkin syytöksen alaisia ja ojennusruotulaisia. Kovasti sairaita, s.o. alituisesti vuoteen omana olevia ei ollut kovin paljon. Ne, jotka eivät olleet kovin sairaita, istuivat vuoteillaan tai kävelivät edestakasin pitkin huonetta, jossa kahden vuoderivin välille jäi melkoinen ala kävelyä varten. Huoneessa oli tavattoman tukahuttava haisu. Ilma oli täynänsä kaikenlaisia vastenmielisiä höyryjä ja lääkkeen hajua, vaikka valkea uunissa paloikin lakkaamatta. Vuoteeni oli verhottu kirjavalla päällysvaatteella. Minä otin sen pois. Päällysvaatteen alla oli sarkapeite, varustettuna palttinavuorilla ja karkeat alusvaatteet, joiden puhtaus oli hyvin epäilyttävää laatua. Vuoteen vieressä oli pöytä, ja sen päällä ruukku ynnä tinakuppi. Kaikki tämä oli siisteyden vuoksi peitetty pienellä käsiliinalla. Pöydän alaosassa oli vielä hylly, jossa teen juojat säilyttivät teekyökkejä, kaljahaarikoita y.m.; mutta teen juojia ei ollut sairastenkaan joukossa paljon. Piiput ja tupakkakukkarot, joita oli melkein kaikilla, jopa keuhkotautisillakin, pidettiin kätkössä vuoteiden alla. Lääkärit ja muut esimiehet eivät juuri koskaan tarkastelleet vuoteenaluksia ja jos näkivät jollakin piipun, eivät olleet sitä huomaavinaan. Muuten olivat sairaatkin varovaisia ja polttivat melkein aina uuniin. Ainoastaan yöllä poltettiin suoraan vuoteelta; mutta yöllä ei täällä käynytkään kukaan muu kuin vartijaupseeri jolloinkulloin.