Sitä ennen en koskaan ollut missään sairashuoneessa; kaikki oli minulle siis aivan uutta. Minä huomasin, että olin herättänyt muissa sairaissa uteliaisuutta. He olivat jo kuulleet minusta ja katselivat minua nyt ujostelematta, jopa hiukan ylpeästikin, niinkuin kouluissa katsellaan uutta tulokasta tai lakituvissa oikeuden hakijaa. Oikealla puolellani makasi eräs syytöksen alainen kirjuri, jonkun kapteenin äpäräpoika. Häntä syytettiin väärän rahan teosta ja hän oli maannut täällä jo vuoden päivät, nähtävästi aivan terveenä, mutta vakuuttaen kuitenkin lääkäreille, että hänellä oli valtasuonen vika. Mies saavutti tarkoituksensa; sillä hän pääsi pakkotyöstä sekä ruumiin rangaistuksesta ja oli jo vuoden päivät maannut T—kin sairashuoneessa. Hän oli vankka ja roteva mies, ijältään noin kahdenkymmenen kahdeksan vanha, suuri veijari, sangen älykäs ja tavattoman itserakas; itse oli hän vakuutettu olevansa mitä rehellisimpiä miehiä maailmassa ja niinpä oli hän syyttömyydestäänkin aivan varma. Hän rupesi ensiksi puhelemaan kanssani kysellen minulta uteliaasti yhtä ja toista ja selitellen puolestaan tarkoilleen, mimmoinen oli sairashuoneen ulkonainen järjestys. Tietysti ilmoitti hän minulle ennen kaikkia olevansa kapteenin poika. Hän olisi mielellään tahtonut olla aatelismiehenäkin tai ainakin "säätyläisenä." Kohta sen jälkeen tuli luokseni eräs ojennusruotulainen, joka alkoi vakuutella tuntevansa useita pakkotyöhön lähetettyjä aatelismiehiä ja rupesi luettelemaan heitä sekä ristimä- että isännimeltä. Hän oli jo harmaapäinen sotamies, ja hänen kasvoistaan voi päättää, että hän oli suuri valehtelija. Hänen nimensä oli Tshekunow. Hän nähtävästi haki ystävyyttäni siinä luulossa, että minulla oli rahaa. Huomattuaan, että olin varustettu teelehdillä ja sokurilla, tarjosi hän oitis apuaan luvaten hankkia teekyökin ja keittää minulle teetä. Teekannun oli M—tsky luvannut lähettää minulle jonkun täällä työskentelevän vangin mukana. Mutta Tshekunow ei kaivannut sitä. Hän hankki jonkunlaisen padan, jopa kupinkin, kiehutti teeveden ja palveli minua erittäin halukkaasti, saaden siitä kärsiä myrkyllisiä pilkkasanoja eräältä toiselta sairaalta. Tämä sairas oli keuhkotautinen, joka makasi minun vastassani; hänen nimensä oli Ustjantsew, sama syytöksenalainen sotamies, joka oli juonut korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa ja siten hankkinut itselleen keuhkotaudin; hänestä olen jo maininnut joskus ennen. Tähän asti oli hän maannut ääneti ja vaikeasti hengittäen sekä katsellut karsain silmin Tshekunowia. Miehen suuri totisuus teki, että hänen tyytymättömyytensä tuntui hieman hullunkuriselta. Lopulta ei hän voinut enää olla vaiti:
— Sen orja! Löysipähän herran! sanoi hän voimattomuudesta hengästyen.
Hän oli kovasti sairaana.
Tshekunow kääntyi vihaisesti hänen puoleensa:
— Kuka on orja? kysyi hän katsoen halveksivaisesti Ustjantsewiin.
— Sinä olet orja! vastasi tämä vakavasti, ikäänkuin hänellä olisi ollut täysi oikeus moittia Tshekunowia ja ikäänkuin se olisi ollutkin hänen velvollisuutenaan.
— Minäkö orja?
— Sinäpä juuri. Kuulkaahan, hyvät ihmiset, ei usko vielä! Ihmettelee!
— Mitä se sinuun koskee? Näethän, että he ovat yksin, aivan kuin ilman käsiä. Palvelijatta eivät ole tottuneet olemaan. Miksi en auttaisi heitä, sinä takkukuonoinen narri!
— Kuka on takkukuonoinen?
— Sinä olet takkukuonoinen.