Muistelmia kuolleesta talosta - Fyodor Dostoyevsky

— Minäkö takkukuonoinen?

— Sinäpä juuri!

— Kauniskos itse olet? Onhan sinulla nenä kuin variksen pesä … koska minä olen takkukuonoinen.

— Oletpa niinkin takkukuonoinen! Parasta olisi, että makaisit ja kuolisit rauhassa, kun Jumala on kerran rangaissut.

— Mitä! Pitäisikö minun ehkä kumarrella mokomia. Ei isänikään kumarrellut eikä käskenyt minunkaan kumartelemaan. Minä … minä…

Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta kova yskä ja veren sylky esti hänet siitä. Kohta nousi kylmä hiki hänen kapealle otsalleen. Yskältä ei hän saanut puhutuksi, vaikka hänellä olisi kyllä ollut halua. Silmistä näkyi, että hän olisi tahtonut vielä riidellä, vaan nyt piti hänen voimattomana viittailla ainoastaan kädellään… Niinpä uneuttikin Tshekunow hänet viimein.

Minusta tuntui, että keuhkotautisen viha tarkoitti pikemmin minua kuin Tshekunowia. Siitä, että Tshekunow tahtoi palvella ja ansaita siten jonkun kopeikan, ei häneen olisi voinut kukaan suuttua. Jokainen ymmärsi, että hän teki sen ainoastaan rahan tähden. Siinä kohden alhainen kansa ei ole kovin arkatuntoinen. Mutta Ustjantsew ei suvainnut minua eikä teetäni eikä sitä, että olin kahleissakin herrana, toisen palveltavana, vaikka minä en ollenkaan pyytänyt keltään palvelusta. Ja todella minä olisinkin tahtonut tehdä kaikki itse, ettei kukaan olisi tarvinnut pitää minua velttona ja herrasmaisena. Siinäpä olikin minun itserakkauteni, koska asia kerran on puheeksi tullut. Mutta siitä huolimatta tapahtui aina — minulle käsittämättömästä syystä — etten koskaan voinut sysätä luotani niitä monia palvelijoita ja apulaisia, jotka vapaehtoisesti tulivat tarjolle ja lopulta saivat minut valtoihinsa siinä määrin, että itse muutuin vihdoin heidän palvelijakseen; ulkonaisesti näytti kuitenkin siltä, että minä olisin ollut heidän herransa ja etten ilman heitä olisi voinut tulla toimeenkaan. Se seikka oli minusta tietysti hyvin harmillinen. Mutta Ustjantsew oli keuhkotautinen ja ärtyisä luonteeltaan. Muut sairaat olivat välinpitämättömiä, näyttivätpä hiukan ylpeiltäkin. Muistan, että sillä kertaa oli kaikilla puheen aineena eräs syytetty vanki, joka paraillaan kärsi ruumiin rangaistustaan ja jonka samana iltana piti saapua sairashuoneeseen. Sairaat odottivat tulokasta uteliaina. Sanottiin muuten, että rangaistus tulee olemaan helponlainen — kaikkiaan ainoastaan viisisataa lyöntiä.

Vähitellen rupesin minä tarkastamaan, mitä ympärilläni oli. Sen verran kuin voin huomata, vaivasi useimpia tosisairaita keripukki ja silmätauti, jotka olivat yleisiä tauteja paikkakunnalla. Toiset sairastivat kuume- ja rintatauteja. Täällä ei ollut niin kuin muissa sairashuoneissa eri osastoja eri tauteja varten, vaan kaikki sairaat, jopa nekin, joilla oli tarttuvia tauteja, makasivat yhdessä. Näistä tosisairaista ovat eroitettavat ne, jotka tulivat tänne ilman mitään tautia, ainoastaan "lepäilemään." Sääliväiset lääkärit ottivat heitä mielellään vastaan, etenkin kun oli paljon tyhjiä vuoteita. Olo vankilassa oli suhteellisesti niin huono, että moni sen asukkaista tuli mielellään sairashuoneeseen huolimatta siitä että ilma täällä oli raskas. Oli olemassa sairashuone-elämän ihailijoita, suurimmaksi osaksi ojennusruotulaisia. Minä katselin uteliaasti uusia toverejani ja muistan, että huomioni kiintyi etenkin erääseen keuhkotautiseen, joka oli viimeisillään ja makasi lähellä Ustjantsewia, siis myöskin vastassani. Hänen nimensä oli Mihailow ja vielä pari viikkoa sitten näin minä hänet vankilassamme. Jo siellä ollessaan oli hän sairastanut kauan ja hänen olisi pitänyt paljoa aikasemmin mennä parannuksille; mutta hän kärsi aivan tarpeettomasti vaivojaan; vasta joulun aikaan meni hän sairashuoneeseen, jossa hän kolmen viikon kuluttua kuoli kovaan keuhkotautiin; hän oli aivan kuin sisällisesti tulen polttama. Minua hämmästytti hänen suuresti muuttunut muotonsa, joka vankilaan tullessani oli ensimäisinä painunut mieleeni. Hänen vieressään makasi eräs ojennusruotuun kuuluva vanhanpuoleinen ja kauhean siivoton sotamies… Mutta enhän voi luetella kaikkia sairaita… Minä mainitsin tuon ojennusruotulaisen ainoastaan siitä syystä, että hän jo ensi hetkellä antoi minulle jokseenkin täydellisen käsityksen eräästä sairashuonetta koskevasta omituisuudesta. Muistan, että tällä miehellä oli kova nuha. Hän aivasteli alituiseen tehden sitä säännöllisesti koko viikkokauden kuluessa, jopa unissaankin, ja jokaisen aivastuspuuskauksen jälkeen oli hänen tapana sanoa: "Jumalani, mimmoinen rangaistus!" Nyt istui hän vuoteellaan ja täytti sieramiaan paperitötterössä olevalla nuuskalla, jotta olisi voinut voimallisemmin ja säännöllisemmin aivastaa. Hän aivasti kirjavaan pumpuliseen nenäliinaan, joka oli ollut pesussa jo satoja kertoja ja muuttanut väriänsä aivan tavattomasti! Aivastaessaan rypistyi hänen pieni nenänsä omituisella tavalla samalla kun vanhat, mustuneet hampaat sekä punaiset, limaiset ikenet tulivat näkyviin. Aivastuksen jälkeen levitti hän oitis nenäliinansa ja tarkasteli siihen runsaasti keräytynyttä märkyyttä, jonka hän sitten pyyhkäsi yllänsä olevaan ruskeaan ruunun nuttuun, niin että kaikki lika tarttui siihen, samalla kun nenäliina jäi vaan hieman kosteaksi. Tämä törkeä nenäliinan säästäminen ruunun nutun vahingoksi ei herättänyt mitään vastaväitettä sairasten puolelta, vaikka joku heistä saattoi saada sittemmin saman nutun yllensä. Mutta alhainen kansamme ei ole juuri kovin inhoavainen. Minun oli tuota nähdessäni paha olla ja minä rupesin väkisinkin tarkastelemaan omaa nuttuani. Se oli jo kauan vetänyt huomioni puoleensa hajullaan; lämminneenä ylläni haisi se yhä enemmin lääkkeeltä, laastarilta ja jonkunlaiselta visvalta, joka olikin luonnollista, koska se pitkän ajan kuluessa oli ollut ainoastaan sairasten hartioilla. Ehkäpä selkäpuolella oleva palttinavuori oli joskus ollut pesussakin, varmaan en sitä kuitenkaan voi sanoa. Nyt oli se ainakin tahrattuna kaikenlaisilla nesteillä. Sillä asia oli niin, että vankien osastoon tuotiin usein ruumiinrangaistuksen saaneita, joilla oli selkä täynänsä haavoja; heitä parannettiin vesihauteilla ja niinpä nuttu, joka pantiin oitis märän paidan päälle, ei voinut olla tahraantumatta. Ja joka kerta, kun minä vankeuteni aikana olin sairashuoneessa (ja siellä olinkin minä jokseenkin usein), en voinut ilman epäluuloja pukea semmoista nuttua ylleni. Etenkin olivat minulle vastenmielisiä näissä nutuissa tavattavat syöpäläiset… Ja vaikka sairashuoneessa, raskasta ilmaa lukuun ottamatta, ulkopuolisesti vallitsi jonkunlainen siisteys, ei sisällisestä siisteydestä ollut mihinkään. Sairaat olivat siihen kuitenkin tottuneet ja he arvelivat, että niin piti ollakin; mihinkään toimenpiteisiin puhtauden ylläpitämiseksi ei ryhdytty. Mutta toimenpiteistä puhun vast'edes…

Juuri kun Tshekunow oli tarjonnut minulle teeveden (jota varten sivumennen sanoen oli käytetty koko vuorokaudeksi sisään tuotua ja huonossa ilmassa pilautunutta vettä), aukesi äkkiä ovi ja huoneeseen astui äsken rangaistu sotamies monen vartijan seuraamana. Minä näin ensi kertaa vankia, joka äskettäin oli saanut rangaistuksensa. Sittemmin tuotiin heitä tänne usein, muutamia kantamallakin (liian kovan rangaistuksen saaneita), ja joka kerta oli siitä sairaille jonkunlaista vaihtelua yksitoikkoisuudessa. He ottivat tulokasta vastaan tavallisesti hyvin totisen näköisinä. Muuten vaikutti vastaan ottoon rikoksen suuruus ja siitä seurannut rangaistus. Kovasti rangaistu ja suuri pahantekijä sai osakseen suurempaa kunnioitusta ja huomiota kuin joku karannut rekryytti, jommoinen esim. oli sekin mies, joka nyt tuotiin sisään. Missään tapauksessa ei kuitenkaan osoitettu erityistä sääliväisyyttä eikä myöskään tehty mitään loukkaavia huomautuksia. Ääneti auttoivat toiset rangaistua ja hoitelivat häntä, etenkin jos hän ei voinut tulla toimeen ilman apua. Välskärit tiesivät hyvin hyvästi, että rangaistut olivat taitavissa käsissä. Apua toimitettiin levittämällä kylmässä vedessä kastettu lakana tai paita rangaistun selkään tai myöskin siten, että siitä vedettiin tikkuja, jotka lyödessä usein jäävät särkyneistä kepeistä lihaan. Viimeksi mainittu avunanto oli sairaalle hyvin tuskallinen. Mutta ylipäänsä kummastutti minua aina rangaistujen suuri kestävyys kipujen kärsimisessä. Minä näin heitä useampia, muutamia hyvinkin pahasti lyötyjä, mutta tuskin kukaan heistä vaikeroi! Ainoastaan kasvot olivat heillä muuttuneet, kalventuneet; silmät paloivat; katse oli epävarma, levoton, huulet vapisivat, niin että onneton itse pureksi niitä melkein verille. Sisään tullut sotamies oli noin kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha, vankan näköinen, korkeakasvuinen, kaunis, mustaverinen mies. Hänen selkänsä oli pahasti pieksetty. Ylhäältä aina vyötäiseen asti oli hänen ruumiinsa paljastettu; hartioille oli heitetty märkä lakana, joka vaikutti, että hän vapisi kuin vilutautinen ja käveli noin puolitoista tuntia edestakasin pitkin laattiaa. Minä katsoin häntä kasvoihin; hän ei näyttänyt ajattelevan mitään, katseli vaan kummallisesti, kiinnittämättä huomiotaan mihinkään erityiseen esineeseen. Minusta näytti, että hän silmäili pitemmän aikaa teetäni. Tee oli kuumaa; höyry kohosi kupista, mutta mies paralla oli kylmä, niin että hampaat löivät loukkua. Minä pyysin häntä juomaan. Hän tuli luokseni nopeasti ja sanaakaan sanomatta otti kupin, joi siitä seisoaltaan, ilman sokuria, kiirehtimällä ja kokien olla minuun katsomatta. Juotuaan pani hän kupin paikalleen ja sanaakaan sanomatta, päätäänkään nyökäyttämättä rupesi taas kävelemään edes takasin pitkin laattiaa. Ei hän huolinut nyt puheista eikä pään nyökytyksistä! Mitä muihin vankeihin tulee, koettivat he alussa välttää keskusteluita rangaistun tulokkaan kanssa; annettuaan hänelle apuansa, eivät he huolineet hänestä sen enempää, arvattavasti siitä syystä, että mies parka saisi olla rauhassa, johon tämä näkyi olevankin aivan tyytyväinen.

Sillä välin alkoi hämärtää ja yölamppu sytytettiin. Muutamilla, kuitenkin aivan harvoilla vangeilla oli omat kynttiläjalkansa. Vihdoin lääkärin iltakäynnin jälkeen tuli sisään vartioiva aliupseeri, luki kaikki sairaat, jonka jälkeen huone lukittiin; sitä ennen tuotiin kuitenkin yösaavi sisään… Minä sain ihmeekseni kuulla, että tämä saavi oli sisällä koko yön; semmoinen oli järjestys. Päivällä päästettiin vanki ulos, ei kuitenkaan pitemmäksi aikaa kuin minuutiksi; yöllä sitä vastoin ei päästetty ollenkaan. Vankien osasto oli toisenlainen kuin muut osastot ja vangin täytyi sairaanakin kärsiä rangaistustaan. Kuka tämmöisen järjestyksen lienee ensin pannut toimeen, en tiedä; sen vaan tiedän, ettei sellainen järjestys ollut ollenkaan paikallaan ja ettei turhanpäiväinen muodollisuus ilmaantunut missään niin jyrkästi kuin tässä seikassa. Lääkärit eivät olleet siihen tietysti syypäät. Sanon vieläkin, että vangit eivät voineet kyllin kehua lääkärejä pitäen heitä aivan kuin isinänsä. Kaikkia kohtaan olivat lääkärit suosiollisia, ystävällisiä, ja vanki, joka oli kaikkien hylkäämä, piti heitä suuressa arvossa, sillä hän huomasi, että heidän ystävällisyytensä ei ollut teeskenneltyä. Ja muutenhan ei voinut ollakaan; sillä lääkäreillä ei olisi ollut mitään edesvastausta, jos he olisivat käyttäytyneet toisin, s.o. jyrkästi, röyhkeästi; siis olivat he ystävällisiä ihmisrakkauden pakoituksesta. He käsittivät sen seikan, että sairas vanki tarvitsee raitista ilmaa samoin kuin muutkin sairaat. Muiden osastojen sairaat saattoivat esim. joihinkin määrin parannuttuaan kävellä vapaasti käytävissä ja hengittää raittiimpaa ilmaa kuin mitä sairashuoneessa oli tarjona. Tuntuupa pahalta ja ilkeältä, kun muistelen mihin määrin tämä lämpimään huoneeseen tuotu saavi pilasi jo ennestäänkin pilaantuneen ilman. Sanoessani, että vanki sairaanakin kärsi rangaistustansa, en sillä tarkoittanut ollenkaan, että semmoiseen toimenpiteeseen olisi ryhdytty hänen rankaisemisekseen. Siten olisin tehnyt itseni syylliseksi ajattelemattomaan parjaukseen. Sairasta ei sovi rangaista. Niin ollen on selvää, että joku ankara välttämättömyys oli pakoittanut esimiehiä mokomaan turmiolliseen toimenpiteeseen. Mutta mikä? Sepä nyt onkin harmillista, etten mitenkään voi selittää tämän, yhtä vähän kuin monen muunkaan toimenpiteen tarpeellisuutta. Mikä oli syynä mokomaan ankaruuteen? Sekö, että vanki tulisi sairashuoneeseen suotta, ilman mitään tautia, pettäisi lääkärit ja saattaisi yöllä ulos päästyään puikahtaa pakosalle? Sellaisen arvelun mahdottomuutta en tarvinne liioin todistellakaan. Mihinkä vanki voisi paeta? Mitenkä hän pakenisi? Päivällä päästettiin vankeja ulos yksitellen; niin olisi voitu tehdä yölläkin. Ovella seisoi ladatulla pyssyllä varustettu vartija. Vangin ei tarvinnut mennä kuin kahden askeleen päähän vahtipaikasta, ja sitä paitsi oli hänen seurassaan aina toinen vartija, joka ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Kysymykseen olisi voinut tulla ainoastaan yksi, rautaristikolla varustettu akkuna, jonka edustalla niinikään käyskenteli vartija koko yön. Jos mieli päästä akkunasta läpi, olisi pitänyt lyödä se rikki ja murtaa ristikko. Kukas voisi semmoista sallia? Ajatelkaamme, että vanki olisi tappanut saattomiehen kaikessa hiljaisuudessa. Mutta sittenkin oli akkuna ristikoineen murrettava. Huomattava on, että aivan lähellä vartijaa, noin kymmenen askeleen päässä hänestä makasivat toisen osaston vartijat, seisoi toinen sotamies pyssy olalla ja hänen vieressään niinikään saattomies sekä muut vahdit. Ja mihinkä olisi voinut juosta talvella, tohvelit jalassa, nuttu hartioilla ja yömyssy päässä? Mutta koska vaara oli niin vähäinen (koska toisin sanoen sitä ei ollut olemassakaan), minkä tähden sairaita sillä tavoin vaivattiin ehkäpä heidän elämänsä viime hetkinä, sairaita, joille raitis ilma on tarpeellisempi kuin terveille? Minkätähden niin tehtiin, sitä en voinut mitenkään käsittää.