Muistelmia kuolleesta talosta - Fyodor Dostoyevsky

Koska kerran olen tullut kysyneeksi "minkä tähden", niin en voi olla mainitsematta erästä toista omituisuutta, joka oli minulle monen vuoden kuluessa niinikään selittämättömänä arvoituksena. En voi olla sanomatta siitä pari sanaa ennenkuin rupeen jatkamaan kertomustani. Minä tarkoitan kahleita, joista ei mikään tauti vapauttanut tuomittua vankia. Keuhkotautisetkin kuolivat kahleissaan. Yhtähyvin olivat siihen kaikki tottuneet pitäen sitä jonkunlaisena välttämättömyytenä. Tuskinpa kukaan ajattelikaan koko asiaa, sillä lääkäreistäkään ei kenenkään päähän kertaakaan pistänyt pyytää esimiehiltä kovasti sairaiden, etupäässä keuhkotautisten vapauttamista kahleista. Tosi on, että kahleet itsessään eivät ole kovin suurena rasituksena. Painoltaan ovat ne 8-12 naulaa. Kymmenen naulaa ei ole terveelle ihmiselle rasittava paino. Minulle kerrottiin yhtä hyvin, että kahleiden kantaminen vaikutti muutamien vuosien kuluttua jalkojen kuivettumista. En tiedä, oliko siinä jutussa perää; aivan todettomalta se ei sentään tunnu. Pienikin, vaikkapa kymmenenkin naulan paino, joka on ainaiseksi kiinnitetty jalkaan, tekee sen luonnottoman raskaaksi ja voipi pitemmän ajan kuluttua vaikuttaa turmiollisesti… Mutta ajatelkaamme, ettei siitä terveelle olisikaan mitään haittaa. Mitenkäs on sairaan laita? Ajatelkaamme, ettei tavallinen sairaskaan kärsi siitä sanottavasti. Mutta niinkös on laita kovasti sairasten, keuhkotautisten, joilla ilmankin kädet sekä jalat kuivettuvat niin, että olenkorsikin tuntuu heistä raskaalta? Ja jos lääkärit olisivat toimittaneet helpoitusta vaikka keuhkotautisillekin, niin olisi sekin ollut suuri hyvätyö. Joku sanonee, että vanki on pahantekijä, joka ei ansaitse laupeutta; mutta vaikkapa myöntäisimmekin sen todeksi, ei sovi kuitenkaan lisätä rangaistusta sille, johon Jumalan sormi on jo koskenut. Mahdotonta on uskoa, että siten meneteltäisiin ainoastaan rangaistukseksi: sillä vapauttaahan oikeuskin keuhkotautisen ruumiin rangaistuksesta. Niinpä onkin tässä taas jonkunlainen salainen, varovaisuuden synnyttämä toimenpide. Minkä vuoksi? — sitä on mahdoton ymmärtää. Sillä eihän todellakaan sovi ajatella, että keuhkotautinen saattaisi karata. Eihän mokoma ajatus voi pälkähtää kenenkään päähän, etenkin kun muistetaan keuhkotaudin laatua. Mahdotonta on myöskin olla olevinaan keuhkotautinen ja pettää lääkärejä karkaamisen aikomuksessa. Tauti on semmoinen, että sen voi tuntea ensi katseella. Ja näinköhän sitä paitsi ihmisiä pannaan kahleisiin sen vuoksi, etteivät he karkaisi? Ei suinkaan. Kahleet ovat vaan häväistykseksi, rangaistukseksi, sekä ruumiilliseksi että siveelliseksi. Niin ainakin on ajateltava. Karkaamista ne eivät voi mitenkään estää. Taitamattomin ja kömpelöinkin vanki osaa ne helposti viilata poikki tai murtaa kivellä rikki. Jalkakahleet eivät voi olla millään muotoa karkaamisen esteenä; mutta jos ne ovat ainoastaan rangaistukseksi määrätyt, niin eihän kuolevata tarvinne enää rangaista.

Tätä kirjoittaessani muistuu mieleeni eräs keuhkotautiin kuollut vanki, sama Mihailow, joka makasi melkein vastapäätäni, lähellä Ustjantsevia ja kuoli muistaakseni täällä oloni neljäntenä päivänä. Ehkäpä olenkin puhunut keuhkotautisista sen vaikutuksen johdosta, jonka tämä kuolemantapaus teki minuun silloin. Mihailowia tunsin hyvin vähän. Hän oli vielä nuori, noin kahdenkymmenen viiden vanha, solakkavartaloinen mies. Hän kuului erityiseen osastoon ja oli omituisen vaitelias sekä surumielinen. Hän näytti aivan kuin "kuivuvan" vankilassa. Niin sanoivat sittemmin vangit, jotka pitivät häntä hyvänä miehenä. Muistan, että hänellä oli kauniit silmät, enkä minä oikein tiedä, minkä tähden hän on nyt niin selvästi mielessäni. Hän kuoli kello kolmen aikaan jälkeen puolen päivän; ilma oli sinä päivänä selkeä ja kylmä. Muistan, kuinka aurinko paistoi ohuesti jäätyneiden akkunain läpi. Sen säteet kohtasivat onnetonta. Hän kuoli tunnottomana ja tehtyään lähtöä useita tunteja. Häntä tahdottiin auttaa, kun nähtiin, että hänen oli hyvin tukala olla; hän hengitti vaikeasti, syvästi, rohisevasti; hänen rintansa kohosi korkealle, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa. Hän riisti päältään peitteen sekä vaatteet ja rupesi vihdoin repimään paitaansa. Hirveätä oli nähdä tätä pitkän pitkää ruumista, jonka jalat ja kädet olivat kuivuneet luuhun asti, vatsa painunut alas ja rinta kohonnut; kylkiluut olivat selvään erotettavina niinkuin luurangolla. Hänen päällänsä oli jäljellä ainoastaan puinen risti ynnä kahleet, jotka hän nyt olisi voinut vapaasti pudottaa jaloistaan. Puoli tuntia ennen hänen kuolemaansa vallitsi täällä hiljaisuus; sairaat puhelivat keskenään melkein kuiskaamalla ja kävelivät miltei kuulumattomin askelin. Keskusteltiin vähän, enimmiten muista asioista ja yhä kovemmin rohisevaan sairaaseen luotiin harvoin silmäyksiä. Vihdoin löysi sairas hapuroivalla kädellään rinnassaan olevan ristin ja rupesi sitä repimään ikäänkuin sekin olisi painanut häntä. Häneltä otettiin se pois. Kymmenen minuutin kuluttua hän kuoli. Ovelle lyömällä annettiin merkki vartijalle. Tämä tuli sisään, loi tylsän silmäyksen ruumiiseen ja lähti viemään sanaa välskärille. Välskäri, sävyisän näköinen nuori mies, joka muuten piti liian paljon huolta ulkomuodostaan, ilmestyi kohta paikalle; nopein askelin lähestyi hän vainajata, koetteli tottuneen tavalla hänen valtasuontaan, viittasi sitten kädellään ja lähti pois. Kohta vietiin sana vartijoille; vainaja oli tärkeä vanki, erityisestä osastosta; häntä oli kuolleeksikin tunnustettava erityisillä tempuilla. Vartijoita odotellessa joku ilmoitti hiljaisella äänellä, että ehkä olisi hyvä painaa vainajan silmät kiinni. Toinen kuunteli tarkkaan, mitä sanottiin, lähestyi sitten hiljaan vainajata ja painoi hänen silmänsä kiinni. Nähtyään tyynyllä olevan ristin, otti hän sen käteensä, katseli sitä tarkkaan ja pani sen jälleen Mihailowin kaulaan; pani kaulaan ja risti silmänsä. Sillä välin kangistuivat vainajan kasvot; valon säde välähteli niiden yli; suu oli puoleksi auki; kaksi valkeata hammasriviä kiilsi ohuvien, ikeniin tarttuneiden huulien välistä. Vihdoin tuli sisään vartioiva aliupseeri, miekka vyöllä ja kypäri päässä; häntä seurasi kaksi vahtia. Hän läheni ruumista yhä verkemmin ja katseli hämillään vaiteliaita ja synkännäköisiä vankeja. Askeleen päässä vainajasta pysähtyi hän kuin naulattu ja näytti pelästyneeltä. Paljastettu, kahleissa oleva ja kuivunut ruumis hämmästytti häntä; hän riisui äkkiä kypärinsä, jota ei ollenkaan tarvittu ja risti silmänsä. Hän oli jäykännäköinen, harmaapäinen soturi. Muistan, että samalla kertaa seisoi paikalla myöskin Tshekunow, joka oli niinikään harmaapäinen vanhus. Koko ajan katsoi hän ääneti aliupseeria suoraan silmiin ja seurasi omituisen tarkkaan hänen liikkeitään. Molempain miesten silmät kohtasivat toisensa ja Tshekunowin alahuuli vavahti jostain syystä. Suutansa vääntäen nyökäytti hän päätään vainajata kohti ja sanoi:

— Olihan hänelläkin äiti! — sekä lähti sitten pois.

Muistan, että nämä sanat hämmästyttivät minua… Miksi oli hän ne lausunut ja mitenkä johtuivat ne hänen mieleensä? Sitten nostettiin ruumis yhdessä vuoteen kanssa; oljet ratisivat, kahleet kilahtivat laattiata vasten… Ne nostettiin ylös. Ruumis kannettiin pois. Äkkiä rupesivat kaikki kovalla äänellä puhumaan. Kuultiin, kuinka aliupseeri käytävässä lähetti jonkun seppää noutamaan. Vainaja oli päästettävä kahleistaan…

Mutta minä olen poikennut aineestani…

XIII.

Jatkoa.

Lääkärit kävivät sairashuoneen osastoissa aamuisin; yhdentoista aikaan tulivat he kaikki yhdessä, päälääkäri etunenässä; puolen tuntia sitä ennen kävi osastossamme oma lääkärimme, eräs nuori, ammatissaan taitava ja ystävällinen mies, josta vangit pitivät hyvin paljon, arvellen, että hänellä oli ainoastaan yksi vika, että hän oli "liian hiljainen." Todellakin oli hän vähäpuheinen ja ujoluontoinen, muutti ruokalajia sairasten ensi pyynnöstä ja näyttipä olevan taipuvainen määräämään lääkkeitäkin heidän mielensä mukaan. Muuten oli hän kelpo mies. Täytyy tunnustaa, että moni lääkäri Venäjällä nauttii alhaisen kansan rakkautta ja kunnioitusta; sen seikan huomasin minä aivan todeksi. Tiedän, että sanani näyttävät kummallisilta, etenkin kun otetaan lukuun alhaisen kansan luottamattomuus lääketaitoon ja ulkomaan lääkkeisiin. Tosi on, että maalainen, kovimmassakin taudissa ollessaan, mieluummin käyttää jonkun noitaämmän apua tai kotoisia yksinkertaisia lääkkeitään (joita muuten ei olekkaan halveksittava) kuin menee lääkärin luo tai sairashuoneeseen makaamaan. Mutta puhumattakaan siitä, että alhainen rahvas osoittaa luottamattomuutta kaikkia virallisia toimenpiteitä kohtaan, vieroittavat sitä sairashuoneista monenmoiset kauhistuttavat kulkupuheet, jotka usein ovat kaikkea perustusta vailla, vaikka välistä eivät ole aivan perättömiäkään. Enimmiten peloittaa häntä kuitenkin sairashuoneen saksalainen järjestys, ympärillä olevat vieraat ihmiset, ankaruus ruoassa, kertomukset välskärien ja lääkärien kovuudesta, ruumiinleikkauksista y.m. Sen lisäksi ei rahvas voi välttää epäluulon tunteita ajatellessaan, että herrat ovat sairashuoneessa parantajina. Mutta kun sitten lähemmin tutustutaan lääkäreihin (ei kuitenkaan ilman poikkeuksia), katoaa pelko hyvin pian, ja se seikka on luettava kunniaksi lääkäreillemme, etenkin nuorille. Useimmat heistä osaavat hankkia alhaisen kansan kunnioitusta, jopa rakkauttakin. Minä puhun sen mukaan, mitä itse näin monta kertaa useissa paikoissa eikä minulla ole syytä luulla, että muualla olisi asian laita sanottavasti toisin. Tosi on, että muutamissa paikoin lääkärit ottavat lahjoja, ovat huolimattomia sairaita kohtaan ja laiminlyövät tehtäviänsä. Semmoista on olemassa; mutta minä puhun lääkärien enemmistöstä tai paremmin sanoen, siitä yleisestä hengestä tai suunnasta, joka on havaittavana lääkäreissämme meidän päivinämme. Vaikka velvollisuuksiensa laiminlyöjät puolustaisivat itseään miten hyvänsä, esimerkiksi syyttämällä seuraa, joka on muka niellyt heidätkin, ovat he kuitenkin aina väärässä, etenkin jos ovat sen ohessa kadottaneet ihmisrakkaudenkin. Ihmisrakkautta, ystävällisyyttä ja sääliväisyyttä tarvitsee sairas välistä enemmän kuin lääkkeitä. Olisipa jo aika lakata syyttämästä seuraa kaikesta pahasta. Tosi on, että se vaikuttaa paljon pahaa, mutta eihän sitä voi syyttää kaikesta; usein joku viekas veijari saattaa siten peitellä heikkouttaan, ja vieläpä ilkeyttäänkin, etenkin jos hän osaa olla kaunopuhelias. Mutta nyt olen taas joutunut pois aineesta; minä tahdoin sanoa, että alhainen kansa osoittaa luottamattomuutta enemmän lääkeopillista virkakuntaa kuin yksityisiä lääkärejä kohtaan. Tutustuttuaan heihin lähemmin, hylkää se entiset ennakkoluulonsa. Muuten eivät sairashuoneemme vieläkään ole alhaisen kansamme mielen mukaisia, eivätkä siis voi täydellisesti saavuttaa sen luottamusta. Sellaisen vaikutuksen on minuun ainakin oma kokemukseni tehnyt.

Osastomme lääkäri pysähtyi kunkin sairaan luo, katseli häntä erittäin tarkkaan, kyseli ja määräsi lääkkeet sekä ruo'at. Välistä huomasi hän itsekin, ettei sairaalla ollut mitään vikaa. Mutta kun vanki oli tullut lepäämään työstänsä tai makaamaan polstarilla paljasten lautojen asemesta ja sitä paitsi lämpimässä huoneessa kostean päävahdin asemesta, jossa kalpeita ja laihtuneita syytöksenalaisia säilytettiin (syytöksenalaiset ovat kaikkialla Venäjällä kalpeita ja laihtuneita, joka seikka todistaa, että heidän tilansa on raskaampi kuin tuomittujen pahantekijäin), niin lääkärimme kirjoittikin, että häntä vaivasi joku febris catarhalis ja antoi hänen maata joskus viikonpäivät sairashuoneessa. Tällaiselle "febris catarhalis "-taudille nauroi täällä jokainen. Tiedettiin hyvin hyvästi, että se oli jonkunlainen molemminpuolisesta sopimuksesta lääkärin ja sairaan välillä hyväksytty nimitys tekotaudille, "varapistoksille", kuten vangit käänsivät sanat: febris catarhalis. Välistä käytti sairas väärin lääkärin suopeutta ja makasi sairashuoneessa siksi, kunnes hänet sieltä ajettiin väkisin pois. Silloin oli hauska nähdä lääkäriämme; hän ikäänkuin pelkäsi ja häpesi sanoa sairaalle suoraan, että hänen pitäisi tervehtyä ja pyrkiä pois sairashuoneesta, huolimatta siitä, että hänellä lääkärinä oli täysi oikeus pitemmittä mutkitta toimittaa sairas pois kirjoittamalla tautilistalle: "sanat est." Alussa ilmoitti hän asian viittailemalla ja rupesi vasta sitten kyselemään: "Eiköhän olisi jo aika? Olethan sinä jo melkein terve, täällä on ahdasta y.m. y.m." siksi että sairasta viimein rupesi hävettämään ja hän pyrki päästä pois sairashuoneesta. Vanhin lääkäri, vaikka olikin ystävällinen ja rehellinen mies (häntä rakastivat sairaat niinikään), oli kuitenkin paljon ankarampi ja jyrkempi kuin osaston lääkäri; osoittipa hän joskus kovuuttakin, joka seikka vaikutti, että häntä pidettiin täällä suuressa arvossa. Osaston lääkärin jälkeen kävi hän sairaita katsomassa yhdessä muiden lääkärien kanssa ja tutkisteli jokaista sairasta erittäin viivähtäen kauemman aikaa kovassa taudissa olevien luona; hän osasi sanoa heille aina jonkun rohkaisevan, ystävällisen sanan ja teki ylipäänsä kaikkiin hyvän vaikutuksen. "Varapistoksia" kärsiviä ei hän koskaan lähettänyt pois; mutta jos sairas oli uppiniskainen, sanoi hän suoraan: "Nyt, veliseni, olet jo levännyt tarpeeksi ja saat mennä pois; pitäähän sinun tietää, mikä kohtuus on." Uppiniskaisia olivat tavallisesti laiskurit, etenkin keväiseen aikaan, tai myöskin ne syytöksenalaiset, jotka odottivat rangaistustaan. Muistan, että erästä semmoista niskoittelevaa kohtaan täytyi käyttää erityistä kovuutta, ennenkuin saatiin hänet taivutetuksi lähtemään. Hän väitti sairastavansa silmätautia; silmät olivat hänellä punaiset ja hän sanoi tuntevansa niissä kovia pistoksia. Tautia ruvettiin parantelemaan kääreillä, iilimadoilla, ruiskutuksilla y.m., mutta yhtäkaikki eivät silmät tahtoneet kirkastua. Vähitellen tulivat lääkärit siihen päätökseen, että tauti oli teeskenneltyä: tulehdus oli aina vähäpätöinen, tulematta pahemmaksi tai paremmaksi. Siitä syntyi epäluulo. Vangit tiesivät jo aikoja sitten, että hän teeskenteli ja petti ihmisiä, vaikk'ei hän siitä itse puhunut kellekään. Hän oli nuori, kaunis mies, mutta teki kuitenkin kaikkiin vastenmielisen vaikutuksen salaperäisyydellään ja synkkämielisyydellään; hän ei puhunut kenenkään kanssa, katseli vaan silmäkulmiensa alta, vältti muiden seuraa, ikäänkuin olisi epäillyt kaikkia. Muistan, että jotkut pelkäsivät hänen tekevän jonkun ilkiötyön. Hän oli entinen sotamies, joka sittemmin oli joutunut kiinni julkeista varkauksista ja tuomittiin saamaan tuhatta kepinlyöntiä sekä lähetettäväksi vankiruotuihin. Jo ennen olen sanonut, että syytöksenalainen teki joskus uusia rikoksia lykätäkseen rangaistuksensa tuonnemmaksi: pisti ennen rankaisemistaan puukolla jotain esimiestään tai vaikkapa toista vankiakin; sen johdosta ruvettiin häntä uudelleen tuomitsemaan, rangaistus lykkäytyi kuukaudeksi tai pariksi ja hän oli tarkoituksensa saavuttanut. Hän ei huolinut siitä, että häntä parin kuukauden perästä rangaistiin kahta tai kolmea kertaa kovemmin; kunhan hän vaan sai sillä hetkellä rangaistuksensa lykätyksi, vaikkapa muutamaksi päiväksikin; sitten sai tulla mitä hyvänsä — siihen määrään voipi välistä näiden onnettomien mieli masentua. Jotkut jo kuiskailivat täällä keskenään, että häntä pitäisi varoa; kenties saattaisi hän murhata jonkun yöllä. Mutta se oli vaan paljasta puhetta; mihinkään varokeinoihin eivät vangit ryhtyneet, eivät edes nekään, joiden vuoteet olivat hänen vuoteensa vieressä. Huomattiin muuten, että hän öisin hieroi silmiään kalkkijauholla ja jollain muulla aineella, jotta ne aamuksi tulisivat punaisemmiksi. Vihdoin uhkasi päälääkäri käyttää visvanauhaa. Mutta miesparka ei sittenkään suostunut tervehtymään. Kovin oli hän uppiniskainen tai myöskin pelkuri; sillä vaikka visvanauhaa ei voinutkaan verrata keppeihin, oli se kuitenkin hyvin rasittava. Sairaan niskasta otettiin kouraan niin paljon nahkaa kuin mahdollista ja sen läpi pistettiin veitsellä, joten syntyi leveä ja iso haava pitkin koko niskaa; tähän haavaan pantiin noin sormen levyinen palttinanauha, jota sitten kerran päivässä määrätyllä tunnilla vedettiin edestakasin, niin ettei haava päässyt paranemaan, vaan pysyi aina vereksenä. Mies kärsi tätäkin kidutusta muutaman päivän ja suostui vasta sitten lähtemään pois sairashuoneesta. Eräänä päivänä tulivat hänen silmänsä aivan terveiksi, ja niin pian kuin niska oli parantunut, lähti hän päävahtiin kärsiäkseen seuraavana päivänä tuhatta kepin lyöntiä.

Rangaistuksen edellinen hetki on tietysti kauhea, ja minä tein ehkä väärin, kun sanoin vankien silloin osoittamaa kauhua pelkurimaisuudeksi. Hetki ei voi olla muuta kuin kauhea, koska vangit ottivat päällensä kahden- tai kolmenkertaisen rangaistuksen, kunhan vaan saivat lykätyksi sen hiukan tuonnemmaksi. Toiselta puolen olen maininnut semmoisiakin vankeja, jotka itse halusivat päästä pikemmin sairashuoneesta kärsiäkseen rangaistuksensa loppuun asti ja päästäksensä siten oikeuden kynsistä; sillä päävahdissa oleminen oli kaikkien mielestä paljoa pahempaa kuin varsinainen vankeus. Mutta paitsi luonnonlaadun erilaisuutta vaikutti muutamien pelottomuuteen myöskin tottumus lyöntien kärsimiseen. Useasti lyödyn selkä ja rohkeus ikäänkuin vahvistuvat ja hän rupee pitämään rangaistusta ainoastaan vähäisenä epämukavuutena, jota ei huoli pelätäkään. Yleensä sanoen on asian laita semmoinen. Eräs täkäläinen vanki, erityiseen osastoon kuuluva kristitty kalmukki Aleksanteri tai Aleksandra, kuten häntä täällä nimitettiin, viekas ja peloton, mutta samalla hyväsydäminen mies, kertoi minulle naurusuin, kuinka hän oli saanut neljä tuhatta lyöntiä, vakuuttaen samalla pyhästi, että jollei hän olisi pienestä pitäin tottunut patukkaan, jonka jäljet kauan aikaa pysyivät hänen selässään, ei hän koskaan olisi voinut kestää neljäätuhatta. Tätä kertoessaan hän ikäänkuin kiitteli kasvatustaan. "Minua lyötiin aina, Aleksanteri Petrowitsh", sanoi hän minulle kerran istuessaan vuoteeni reunalla, "löytiin kaikesta, mistä vaan sattui, lyötiin viisitoista vuotta peräkkäin alkaen siitä asti, kun rupesin itseäni muistamaan, joka päivä useampia kertoja, niin että minä lopulta totuinkin siihen." Mitenkä hän oli joutunut sotamieheksi, sitä en tiedä; ehkäpä kertoikin hän minulle siitä, vaikka en sitä enää muista; hän oli ollut karkulainen ja maankuleksija. Muistan hänen kertoneen, kuinka hän pelkäsi kauheasti, kun hänet oli päällikön murhaamisesta tuomittu saamaan neljätuhatta. "Minä tiesin, että rangaistukseni tulee olemaan kova ja arvelin, että ehkä en pääsisikään siitä hengissä; tosin olin tottunut saamaan selkääni, mutta neljä tuhatta — onkos se leikkiä! ja sitä paitsi olivat esimieheni kovin äkeissään! Olinpa varma siitä, etteivät he päästäisi minua hengissä. Minä päätin tulla kristityksi, ajatellen, että ehkä saan armon, ja vaikka heimolaiseni sanoivat, ettei siitä tule mitään, ettei armoa anneta, ajattelin minä kuitenkin: voinhan koittaa; onhan heidän kristittyä enemmän sääli. Minut todella kastettiin ja siinä tilaisuudessa sain minä Aleksanterin nimen; mutta kepit ne pysyivät kuitenkin keppeinä; ei annettu yhtään ainoata anteeksi; jopa tuo minua harmitti. Ja minä mietinkin itsekseni: odottakaahan, kyllä minä vielä petän teidät kaikki. Ja uskottekos, Aleksanteri Petrowitsh, minä petinkin! Minä osasin erittäin hyvin tekeytyä kuolleeksi, s.o. ei aivan kuolleeksi, vaan noin puolikuolleeksi. Ruvettiin sitten lyömään; lyötiin yksi tuhat: polttaa, huusin minä, lyötiin vielä toinenkin tuhat ja minä luulin, että viimeinen loppu oli käsissä; jalat eivät tahtoneet enää kannattaa ja minä heittäysin maahan; silmäni olivat kalmanväriset, kasvot siniset, hengitys lakkasi ja suu oli vaahdossa. Lääkäri tuli saapuville: kuolee kohta, sanoi hän. Minut kannettiin sairashuoneeseen, jossa oitis virkosin. Sitten vietiin minua vielä kaksi kertaa rangaistavaksi ja kovin olivat he minulle vihaisia, vaan minä petin heidät vielä kaksi kertaa. Kolmannen tuhannen jälkeen menin tainnoksiin, mutta kun neljättä tuhatta ruvettiin lyömään, tuntuivat lyönnit veitsen pistolta, kolmea tavallista vastasi silloin joka lyönti, niin kovasti minua piestiin! Lyöjät olivat vimmattuja! Tämä viimeinen tuhat (sen vietävä!…) maksoi kolme ensimäistä, ja jollen minä olisi tekeytynyt kuolleeksi vähää ennen rangaistuksen loppua (kaikkiansa oli vielä jäljellä noin kaksisataa lyöntiä), olisi minut tosiaankin piesty kuoliaaksi; minä en kuitenkaan hellittänyt, vaan petin taas ja menin tainnoksiin; taas uskoivat he minua ja miksi eivät olisi uskoneetkaan, kun lääkäri uskoi; sitten tosin lyötiin minua taas kaikin voimin, mutta henkiin jäin kuitenkin. Minkä tähden? Sen tähden, että pienestä pitäin olin tottunut lyömiseen. Sen tähden olenkin nyt hengissä. Oh, kyllähän minua on eläessäni lyöty!" lisäsi hän kertomuksensa lopulla surumielin, ikäänkuin olisi koettanut muistella, kuinka monta kertaa häntä oli lyöty. "Mutta ei", sanoi hän sitten lyhyen vaitiolon jälkeen; "mahdotonta on lukea, kuinka monta kertaa, aivan mahdotonta." Hän katsahti minuun ja naurahti niin sydämellisesti, etten minäkään voinut olla hymyilemättä hänelle vastaukseksi. "Tiedättekös, Aleksanteri Petrowitsh, kun minä nytkin yöllä näen unta, niin näen siitä, että minua lyödään; muita unia minulla ei olekkaan." Hän huusi todellakin yöllä unissaan ja huusipa täyttä kurkkua, niin että muut vangit herättivät häntä sysien kylkeen ja sanoen: "Mitä, saakeli, huudat!" Hän oli vankkaruumiinen, lyhytläntä mies, luonteeltaan vilkas ja iloinen, ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha; hän eli kaikkien kanssa sovinnossa; kuitenkin oli hänellä suuri taipumus varastelemiseen ja siitä häntä usein lyötiin; mutta kenelläpä täällä ei olisi ollut semmoista taipumusta ja ketäpä siitä ei olisi lyöty.