Mainitsen tässä, että minua kummastutti usein se iloinen ja ystävällinen mieliala, jota kaikki nämä lyödyt osoittivat kertoessaan siitä, kuinka heitä oli lyöty ja kuka oli lyönyt. Usein ei ilmaantunut vihan merkkiäkään semmoisissa kertomuksissa, jotka panivat sydämeni entistä kovemmin tykyttämään; he kertoivat vaan ja nauroivat aivan kuin pienet lapset. Toisin oli laita M—tskyn; hän ei ollut aatelismies ja sai kärsiä viisisataa. Minä kuulin sen muilta ja kysyin häneltä, oliko asiassa perää? Hän vastasi lyhyesti, ikäänkuin tuntien sisällistä tuskaa ja katsomatta edes puoleenikaan: hänen kasvonsa oikein punastuivat; hetkisen kuluttua katsahti hän minuun ja minä näin, että hänen silmissään paloi vihan tuli ja että hänen huulensa vapisivat mielikarvaudesta. Minä huomasin, ettei hän voisi koskaan unohtaa tätä elämänsä tapausta. Mutta muut vangit melkein kaikki (en mene sentään takaamaan, ettei olisi ollut poikkeuksia) katsoivat asiaa aivan toiselta kannalta. Eihän liene mahdollista, ajattelin minä välistä, että he pitivät itseään täydellisesti syyllisinä ja rangaistusta ansainneina, etenkin kun olivat rikkoneet esimiehiänsä eikä vertaisiansa vastaan. Suurin osa heistä ei syyttänyt itseään ollenkaan. Minä olen jo sanonut, että omantunnon vaivoja ei heissä näkynyt silloinkaan, kun rikos oli tehty omien vertaisien vahingoksi. Esimiehiä vastaan tehdyistä rikoksista ei maksa puhuakaan. Minusta tuntui, että asiata siinä tapauksessa katseltiin jonkunmoiselta käytännölliseltä tai paremmin sanoen tosiasialliselta kannalta. Otettiin lukuun kohtalo, tosiasian välttämättömyys, ilman mitään pitkiä miettimisiä, tajuttomasti, aivan kuin jonkunlaisena uskona. Vaikka vanki olikin taipuvainen pitämään itseään syyttömänä esimiehiänsä vastaan tehdyissä rikoksissa, tunnusti hän kuitenkin käytännössä, että esimiehet katsoivat asiaa aivan toisilla silmillä, jonka vuoksi hän olikin rangaistava ja siten rikos sovitettava. Tässä on taistelu molemminpuolinen. Sen ohessa tietää rikoksentekijä aivan varmaan, etteivät hänen vertaisensa tuomitse häntä, vaan päin vastoin pitävät häntä joko osaksi tai kokonaan syyttömänä, jos vaan hänen rikoksensa ei koske heitä itseään. Hänen omatuntonsa on siis levollinen, eikä hän tunne mitään siveellistä lannistumista, joka onkin pääasia. Hän tietää ikäänkuin, että on mihin turvata, ja sen vuoksi ei hän ole tyytymätön, vaan pitää kohtaloansa välttämättömänä, semmoisena, ettei sen alku yhtä vähän kuin loppukaan ole hänen vallassaan, vaan että se kestää kauan aikaa kerran aloitetun kovan, välttämättömän taistelun ohessa. Mutta kaikki kertomukset eivät sentään osoittaneet välinpitämättömyyttä. Kun esimerkiksi kerrottiin luutnantti Sherebätnikowista, huomasin minä kertojissa jonkunlaista paheksumista. Tähän luutnantti Sherebätnikowiin tutustuin minä sairaanaoloni ensi aikoina, tietysti vankien kertomuksien mukaan. Sittemmin näin minä hänet itsensäkin, kun hän oli täällä vartioimassa. Ijältään oli hän noin kolmenkymmenen vanha mies, korkeakasvuinen, lihava ja paksuposkinen; hampaat olivat hänellä valkeat ja hän nauroi kovaäänisesti. Hänen kasvonsa osoittivat kevytmielisyyttä. Hän oli erinomaisen halukas piiskaamaan ja kepittämään, kun hänet määrättiin rangaistuksen toimeen panijaksi. Minä pidin luutnantti Sherebätnikowia kummituksena vertaistensakin joukossa ja semmoisena pitivät häntä muutkin vangit. Tosin oli entiseen, eikä niin kaukaiseenkaan aikaan, jonka oloja ei kuitenkaan enää tahtoisi uskoa todellisiksi, muitakin rangaistuksien innokkaita toimeenpanijoita. Mutta enimmiten oli heidän intoonsa syynä yksinkertaisuus eikä mikään huvin tunne. Luutnanttimme sitä vastoin oli siinä asiassa verrattava hienostuneeseen herkkusuuhun. Hän rakasti rangaistustaitoa taidon vuoksi. Hänellä oli siitä huvia, ja samoin kuin Rooman aikuinen nautintoihin tottunut ylimys, keksi hänkin kaikenmoisia luonnottomuuksia ilahuttaakseen edes vähänkin tylsistynyttä sieluansa. Ajatelkaamme, että joku vanki oli rangaistavana ja Sherebätnikow rangaistuksen toimeenpanijana; häntä ilahutti jo paljas silmäys pitkään riviin asetettuihin ja paksuilla kepeillä varustettuihin miehiin. Tyytyväisenä kulki hän miehestä mieheen ja kehoitti jokaista täyttämään tehtävänsä innolla, velvollisuuden mukaan, muutoin… Ja sotamiehet tiesivät, mitä tämä "muutoin" merkitsi. Kohta tuodaan pahantekijä esille, ja jollei hän vielä tuntenut Sherebätnikowia, jollei tietänyt vielä kaikkia hänen temppujaan, niin tekee tämä hänelle esim. seuraavan kepposen (tämä tietysti on vaan yksi hänen monista kepposistaan; sillä luutnantti oli niissä asioissa hyvin kekseliäs.) Samalla kun vangin selkä paljastetaan ja hänen kätensä sidotaan pyssynperiin, joiden avulla häntä sitten aliupseerien on määrä vetää pitkin n.s. viheriää kujaa, alkaa hän, seuraten yleistä tapaa, rukoilla rangaistuksen toimeenpanijaa rankaisemaan helpommin, käyttämättä liiallista kovuutta; "teidän jalosukuisuutenne", huutaa hän, "armahtakaa, olkaa niinkuin oma isä, ikäni olen rukoileva Jumalaa edestänne, älkää sortako, armahtakaa!" Sitäpä Sherebätnikow odottikin, ja hän alkaa vangin kanssa seuraavan keskustelun:

— Ystäväni, sanoo hän, mitäs minä voin? Enhän minä rankaise, vaan laki!

— Teidän jalosukuisuutenne, kaikki on teidän vallassanne, armahtakaa!

— Luuletkos, ettei minun ole sääli sinua? Luuletkos, että minua huvittaa se, että sinua lyödään? Olenhan minäkin ihminen! Olenko vai en ole mielestäsi?

— Se on tietty, että olette, teidän jalosukuisuutenne; te olette isä, me olemme lapset. Olkaa omana isänämme! huutaa vanki ruveten jo hiukan toivomaan.

— Ystäväni, ajattelehan itse asiaa; onhan sinulla sitä varten järki; tiedänhän minä itsekin, että minun on ihmisellisesti, leppeästi ja armollisesti kohdeltava sinuakin syntistä.

— Totista totta suvaitsette puhua, teidän jalosukuisuutenne.

— Niinpä niinkin armollisesti, vaikka sinä olisit kuinka syntinen tahansa. Mutta enhän minä rankaise, vaan laki! Ajattelehan, että minä palvelen Jumalaa ja isänmaata; minä teen suuren synnin, jos minä heikonnan lain voimaa; ajattelehan sitä!

— Teidän jalosukuisuutenne!

— Mutta mitäpä siitä! Olkoon menneeksi, sinun tähtesi! Tiedän, että teen syntiä, mutta olkoon menneeksi… Minä armahdan sinua tällä kertaa ja rankaisen keveästi. Mutta kuinkas sitten, jos minä siten vahingoitan sinua! Minä armahdan sinua ja rankaisen keveästi, mutta sinä arvelet, että tulevallakin kerralla tapahtuu samoin ja niinpä teet uuden rikoksen; kuinkas sitten käypi? Sehän lankee omalletunnolleni…