— Teidän jalosukuisuutenne! Ystäviä ja vihollisiakin olen minä pahuudesta kieltävä! Sen minä taivaan Luojan valtaistuimen edessä…
— No, hyvä, hyvä! Vannotkos, että olet vast'edes hyvin käyttäytyvä?
— Hukuttakoon minut Jumala, ja ettäpä minä tulevassa maailmassa…
— Älä vanno, se on syntiä! minä uskon, kun vakuutat minulle sanallasi; vakuutatkos?
— Teidän jalosukuisuutenne!!!
— No tiedä sitten, että minä armahdan sinua orpoutesi ja kyyneliesi tähden; oletko sinä orpo?
— Orpo olen, teidän jalosukuisuutenne, aivan yksinäinen, ilman isää, ilman äitiä.
— No olkoon menneeksi orpoutesi ja kyyneliesi tähden; mutta muista, että tämä on viimeinen kerta … viekää hänet, lisää hän sitten niin laupiaalla äänellä, ettei vanki oikein tiedä, mitenkä rukoilisi Jumalaa hänen edestään. Samassa alkoi julma kulku; rumpu pärisi, ensimäiset kepit heilahtivat… "Lämmittäkää!" huutaa Sherebätnikow kohti kurkkua. "Polttakaa häntä! Lyökää, lyökää! Löylyttäkää! Vielä, vielä! Kovemmin orpoa, kovemmin heittiötä! Lyökää, lyökää!" Ja sotamiehet lyövät täydestä voimastaan, niin että onnettoman silmät iskevät tulta ja hän rupee huutamaan, mutta Sherebätnikow juoksee hänen jälkeensä pitkin riviä ja nauraa kovaäänistä nauruaan pidellen kupeitansa ja voimatta naurulta oikaista itseään; oikein oli sääli miesparkaa. Hän oli iloissaan ja hänen oli kovin hauska olla, ja ainoastaan joskus lakkasi hän nauramasta huutaakseen: "Lyökää häntä, lyökää! Lämmittäkää heittiötä, lämmittäkää orpoa!…"
Käytti hän seuraavaakin kepposta: Vanki tuodaan rangaistavaksi. Tällä kertaa ei Sherebätnikow ryhdy pitkiin puheisiin, vaan sanoo suoraan:
— Näetkös, ystäväni, minun on rangaistava sinua asian mukaan. Mutta ehkäpä voisin tehdä sen verran, etten antaisi sitoa sinua pyssyihin. Saat mennä yksinäsi. Juokse kaikin voimin koko rivin läpi! Vaikkapa joka keppi sattuisikin, niin asia päättyy kuitenkin pikemmin, vai mitä arvelet? Tahdotkos koettaa?