Vanki kuuntelee epäilevän näköisenä, mutta arvelee sitten: ehkäpä se todellakin on helpompaa; minä juoksen niin kiireesti kuin vaan voin ja siten tulee piina-aika viittä kertaa lyhemmäksi; ehkäpä ei joka keppi satukaan.
— Hyvä, teidän jalosukuisuutenne, minä olen suostuvainen.
— No, minä olen myös suostuvainen, ala mennä, ala mennä! Katsokaa ettette vitkastele! huutaa hän sotamiehille, tietäen muutenkin, ettei yksikään keppi jää sattumatta syyllisen selkään; hairahtunut sotamies tietää myöskin, mitä siitä on seurauksena. Vanki lähtee juoksemaan minkä ennättää pitkin "viheriää kujaa", mutta ei voi kestää viittätoista lyöntiäkään: kepit iskevät kuin ukkosen nuolet hänen selkäänsä ja onneton putoo maahan kuin heinän korsi. — "Ei, teidän jalosukuisuutenne, parempi on menetellä lain mukaan", sanoo hän nousten kalpeana ja säikähtyneenä, mutta Sherebätnikow, joka ennakolta tiesi, miten asia päättyisi, nauroi kohti kurkkuansa. Mahdotonta on kertoa kaikkia hänen kepposiaan, joista vankien kesken puheltiin.
Hiukan toisella tavoin kerrottiin täällä eräästä luutnantti Smekalowista, joka toimitti vankilassamme päällikön virkaa ennenkuin majuurimme siihen toimeen määrättiin. Vaikka Sherebätnikowistakin puhuttiin jokseenkin välinpitämättömästi, ei hänen urostekojaan kuitenkaan liioin ihailtu eikä kehuttu, vaan päinvastoin halveksittiin. Mutta luutnantti Smekalowia muisteltiin täällä mielihyvällä. Asia oli niin, ettei hän ollut mikään innokas rankaisija; sillä hänessä ei ollut laisinkaan Sherebätnikowin luonnetta. Mutta ei hän toiselta puolen vältellytkään rankaisuja; yhtä kaikki olivat hänen vitsansakin jättäneet jonkunlaisen rakkaan muiston jälkeensä — niin osasi tämä mies olla mieliksi vangeille! Mutta mitenkä? Millä tavoin oli hän saavuttanut semmoisen suosion? Tosi on, että täkäläinen kansa, samoin kuin ehkä venäläinen kansa ylipäänsä on valmis yhden ystävällisen sanan vuoksi unohtamaan tuskiansa; minä mainitsen tämän vaan tosiasiana selittelemättä sitä puolelta tai toiselta. Ei ollut siis varsin vaikeata olla mieliksi näille ihmisille ja saavuttaa heidän suosiotaan. Mutta luutnantti Smekalow oli saanut osakseen erityisen suosion — niin että siitäkin, kuinka hän pani rangaistukset toimeen, puhuttiin mielihyvällä. "Toista isää ei tarvinnut", sanoivat vangit verratessaan entistä väliaikaista päällikköään Smekalowia nykyiseen majuuriin; "sydämellinen oli mies!" — Tämä Smekalow oli yksinkertainen, ehkäpä tavallaan hyväkin mies. Mutta tapahtuuhan niinkin, että päällikkö on hyvä, jopa jaloluontoinenkin, mutta kuitenkin häntä vihataan ja välistä pilkataankin. Asia on semmoinen, että Smekalow osasi menetellä niin, että kaikki vangit pitivät häntä omana miehenään ja se onkin suuri taito tai paremmin sanoen syntyperäinen lahja, jonka hankkimisiksi sen omistajat eivät tarvitse nähdä paljon vaivaa. On omituista, että heidän joukossaan on monta huonoakin miestä, jotka yhtähyvin saavuttavat suuren suosion. He eivät halveksi, eivätkä inhoa alistettujansa ja siinäpä onkin luullakseni syy näiden suosioon! Herrasmaista tyhjäntoimittajaa ei hänessä nähty eikä hän myöskään noudattanut hienoja tapoja; kaikessa oli hän rahvaan miehen kalttainen ja sitä huomaamaan on rahvas hyvin tarkka. Semmoinen mies maksaa sen mielestä hyvin paljon! Hyväntahtoisimman miehen on se valmis vaihtamaan ankarimpaan jos tämä vaan hajahtaa rahvaalta. Ja kun sen lisäksi tälläinen mies on samalla hyväsydäminen, vaikkapa omalla tavallaankin, silloin ei hänellä ole mitään hintaakaan! Luutnantti Smekalow, kuten jo olen sanonut, rankaisi joskus ankarastikin, mutta hän osasi kuitenkin tehdä niin, ettei häntä vihattu, vaan päin vastoin tähän aikaan, kun kaikki oli jo kauan sitten tapahtunut, naurusuin muisteltiin hänen rangaistustemppujaan. Temppuja ei hänellä muuten ollut monta; siksi puuttui häneltä keksintökykyä. Oikeastaan oli olemassa ainoastaan yksi ainoa temppu, jota hän käytti täällä lähes vuosikauden; mutta hyvä oli se ehkä vaan siitä syystä, että oli ainoa. Hullunkurinen oli se myöskin. Ajatelkaamme että syyllinen tuodaan rangaistavaksi. Smekalow saapuu itse hymyhuulin paikalle ja kysyy syylliseltä jotain häntä koskevaa yksityistä seikkaa, ilman mitään teeskentelyä, ainoastaan sen tähden, että hän haluaa siitä asiasta saada tietoa. Tuodaan patukat ja tuoli; Smekalow istautuu tuolille ja sytyttää piippunsa. Hänellä oli hyvin pitkä piippu. Vanki alkaa rukoilla… "No, käy pitkäksesi, mitä nyt siinä…", sanoo Smekalow; vanki huokasee ja käy pitkäksensä. "No, veliseni osaatkos sen ja sen runon ulkoa?" — "Kuinkas en osaisi, teidän jalosukuisuutenne, me olemme kristityitä, lapsuudesta osaamme." — "No, lue sitten!" Vanki tietää edeltäpäin, mitä on luettavana ja tietää myöskin, mikä semmoisesta lukemisesta seuraa, sillä sama seikka on tapahtunut muille jo kolmekymmentä kertaa. Smekalow itsekin tietää, ettei asia vangille ole tuntematon; hän tietää, että sotamiehetkin, jotka seisovat patukka kourassa pitkänänsä olevan uhrin vieressä, ovat jo aikoja sitten kuulleet tästä tempusta, ja yhtä hyvin uudistaa hän sitä vieläkin — niin on se hänelle mieluinen, ehkäpä siitä syystä, että hän itse on sen keksinyt. Vanki alkaa lukea, lyöjät odottavat ja Smekalow oikein kumartuu istualtaan, kohottaa kätensä ja lakkaa polttamasta piippuaan; hän odottaa määrättyä sanaa. Luettuansa ensimäisen värssyn tunnetusta runosta, lausuu vanki vihdoin sanan: "taivahalla." Sitäpä tarvittiinkin. "Seis!" huutaa riemastunut luutnantti ja lisää samalla hetkellä lyömiseen valmiille sotamiehelle: "Sinä iske häntä patukalla!"
Ja hän nauroi sydämensä pohjukasta. Ympärillä seisovat sotamiehet vetivät niinikään suunsa nauruun; nauroi myöskin lyöjä ja vähältä lienee lyötäväkin nauranut huolimatta siitä, että patukka heilui jo ilmassa ja putosi samassa kipeästi hänen selkäänsä. Smekalow riemuitsi ja riemuitsi juuri sen takia, että hän oli keksinyt ja peräti hyvin sovittanut sanat: "taivahalla" sekä "patukalla." Hän lähti pois rangaistuspaikalta erinomaisen tyytyväisenä, ja melkeinpä oli rangaistukin tyytyväinen sekä itseensä että Smekalowiin; kohta sen jälkeen kerrottiin vankilassa kolmattakymmentä ensimäistä kertaa jo kolmekymmentä kertaa ennen kerrottu juttu. "Sanalla sanoen, oivallinen mies! Semmoinen leikinlaskija!"
— Välistä kun satuit kulkemaan, kertoi joku vanki hymy-huulin — niin hän istuikin akkunassaan, yönuttu yllä, teetä juoden ja piippuaan polttaen. Kun sitten nostit hänelle lakkia, niin kysyi hän: Minne menet Aksenow?
— Työhön, Mihail Wasiljitsh, ensiksikin pitäisi verstaaseen; ja hän naurahti itsekseen… Oivallinen oli mies! Kerrassaan oivallinen!
— Eikä semmoista toista tulekaan! lisäsi joku kuulijoista.
XIV.
Jatkoa.