Muistelmia kuolleesta talosta - Fyodor Dostoyevsky

[Kaikki, mitä minä tässä kirjoitan rangaistuksista, oli minun aikanani. Nyt, kuten olen kuullut, on kaikki muuttunut ja yhä muuttuu.]

Olen ruvennut puhumaan rangaistuksista sekä rangaistuksien toimeenpanijoista siitä syystä, että minä vasta sairashuoneessa tutustuin niihin asioihin tarkemmin. Sitä ennen tiesin niistä ainoastaan korvakuulolta. Sairashuoneeseemme sijoitettiin kaikki ruumiinrangaistuksen saaneet sotamiehet ja vangit. Ensi aikoina, jolloin vielä uteliaasti katselin kaikkia ympärilläni näkyviä ilmiöitä, tekivät nämä rangaistut ja rangaistavaksi valmistauvat minuun syvän vaikutuksen. Minä olin levoton ja hämmästyksissäni. Muistan, että koetin silloin kärsimättömänä tutustua yksityisseikkoihin, kuuntelin asiata koskevia vankien kertomuksia ja pyysin selityksiä. Muun muassa halusin minä tutkia rangaistuksien eri muotoja ja toimeenpanon erilaisuuksia, katsottuna vankien omalta kannalta; minä koetin saada selville rangaistaviksi menevien sielun tilaa. Olen jo ennen sanonut, että rangaistuksen edellä ovat harvat kylmäverisiä, vaikkapa otetaan lukuun nekin, joita jo monasti ennen on lyöty. Silloin joutuu tuomittu jonkun voimakkaan pelon alaiseksi ja se väkisinkin masentaa koko hänen siveellisen olemuksensa. Myöhemminkään en voinut olla tarkastelematta niitä rangaistuksensa ensi osan kärsineitä ja sairashuoneessa tarpeeksi parantuneita syytettyjä, joiden oli määrä jo seuraavana päivänä kärsiä jäljellä olevat kepin lyönnit. Tämä rangaistuksen jakaminen tapahtui aina paikalla olevan lääkärin määräyksen mukaan. Jos rikoksesta määrättyjen lyöntien luku oli suuri, niin ettei vanki voinut koko rangaistustansa samalla kertaa kärsiä, niin jaettiin se kahteen, jopa kolmeenkin osaan; asia riippui siitä, arveliko paikalla oleva lääkäri rangaistavan voivan mennä etemmäksi rivien välissä, ilman että siitä oli vaaraa hänen hengelleen. Tavallisesti annettiin viisisataa, tuhatta, jopa puolitoistakin tuhatta lyöntiä yhtä haavaa; vaan jos oli tuomittu kaksi tai kolme tuhatta, niin rangaistus jaettiin kahteen, jopa kolmeenkin osaan. Ne, joiden selkä rangaistuksen ensi osan jälkeen oli parantunut ja jotka menivät toista osaa kärsimään, näyttivät lähtöpäivänänsä ja myöskin sen edellisenä päivänä hyvin surullisilta. Heissä oli huomattavana jonkunlainen ymmärryksen tylsyys ja tavaton hajamielisyys. Keskusteluihin semmoinen mies ei ryhtynyt, vaan oli enimmiten vaiti; omituista oli nähdä, etteivät muutkaan vangit koskaan puhuneet hänen kanssaan eivätkä olleet tietävinään siitä, mikä häntä odotti. Ei kuulunut liikaa sanaa eikä lohdutustakaan; häneen ei käännetty juuri mitään huomiota. Se olikin tietysti parempi tuomitulle. Oli poikkeuksiakin, niinkuin esimerkiksi Orlow, josta olen jo puhunut. Kärsittyään rangaistuksensa ensi osan, oli hän pahoillaan siitä, ettei hänen selkänsä pian parantunut, jotta olisi voinut kärsiä jäljellä olevatkin lyönnit ja karata sitten, ollessaan matkalla määräpaikkaansa. Mutta häntä elähytti tämä hänen toivonsa ja se, mitä hänellä muuten saattoi olla mielessä. Hänellä oli kiihkoisa ja vilkas luonne. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, vaikka koettikin tukahuttaa tunteitaan. Syynä siihen oli se, ettei hän ennen rangaistustaan luullut voivansa päästä rankaisijainsa käsistä hengissä. Jo syytöksenalaisena oli hän kuullut esimiehiensä toimenpiteistä ja valmisteli itseään kuolemaan. Mutta kärsittyään ensimäisen osan, hän rohkaisi mielensä. Hän tuli sairashuoneeseen puolikuolleena; minä en ole koskaan nähnyt semmoisia haavoja; mutta hän tuli ilomielin ja toivossa, että jääpi eloon; kuulemansa huhut olivat siis perättömiä, ja kun hänet nyt oli päästetty hengissä, saattoi hän ruveta uneksimaan matkaa, pakoa, vapautta, ketoja ja metsiä… Kahden päivän perästä sairashuoneesta päästyään kuoli hän samassa sairashuoneessa, jopa samalla vuoteellakin; sillä hän ei voinut kestää rangaistuksensa toista osaa. Mutta siitä olen jo ennen maininnut.

Ja yhtähyvin samat vangit, joille rangaistuksen edelliset päivät ja yöt tuntuivat niin raskailta, kärsivät kuitenkin rangaistuksensa miehuullisesti. Minä kuulin harvoin vaikeroimisia pahoin lyödyiltäkään rangaistuksen jälkeisenä yönä; ylipäänsä osaa rahvas kärsiä kipua. Sitä seikkaa tutkistelin minä tarkoilleen. Väliin tahdoin tietää, miten suuri tämmöinen kipu oli ja mihin se olisi verrattava? Enpä oikein tiedä, mitä varten minä tiedustelin semmoista. Muistan vaan, etten sitä tehnyt yksinomaan turhamaisesta uteliaisuudesta. Sanon vieläkin, että mieleni oli kovasti liikutettu. Mutta keltään en voinut saada tyydyttävää vastausta kysymyksiini. "Polttaa niinkuin tulella", oli ainoa vastaus, jonka minä sain kaikilta. Polttaa, siinä kaikki. Tutustuttuani näihin aikoihin lähemmin M—iin, kysyin minä asiasta häneltäkin. "Se tekee kovin kipeätä", vastasi hän, "tuntuu kuin selkä olisi tulessa." Sanalla sanoen, kaikki antoivat saman selityksen. Muistan myöskin, että minä tein silloin kummallisen huomion, jonka todenperäisyyttä en kuitenkaan voi taata; vankien yhtäpitävät puheet antavat sille kuitenkin tukea; huomio oli se, että raipparangaistus, suuressa määrässä käytettynä oli kaikista rangaistuksista kovin. Ensi katseella luulisi sitä mahdottomaksi. Yhtähyvin on asia niin, että viidellä, jopa neljälläkin sadalla raipan lyönnillä voipi piiskata ihmisen kuoliaaksi. Tuhatta lyöntiä ei voi kestää vahvinkaan mies. Sen ohessa viisisataa kepin lyöntiä ei tuota mitään vaaraa hengelle. Tuhatta kepinlyöntiä kestää heikonpuoleinenkin mies, ilman että hän heittää siitä henkeänsä. Kahdella tuhannellakaan lyönnillä ei voi lyödä kuoliaaksi tavallisen vankkaa miestä. Kaikki vangit sanoivat, että raipat olivat pahemmat keppejä. "Raipat menevät syvempään", sanoivat he, "senpä tähden koskevatkin kovemmin." Tietysti ovat raipat kiduttavampia. Ne vaikuttavat voimakkaammin hermoihin, tärisyttävät niitä tavattomasti. En tiedä, mitenkä lienee nykyään, mutta joku aika takaperin oli olemassa jalosukuisiakin miehiä, joille uhrinsa kurittaminen tuotti samanlaista huvia kuin markiisi de Sadille ja Brennevillelle. Luulenpa, että tässä tunteessa oli jotakin samalla kertaa makeata ja karvasta. On ihmisiä, jotka tiikerin tavoin tahtovat maistaa verta. Joka on kerran kokenut tätä valtaa, tätä rajatonta herruutta kalttaisensa ihmisen ruumiin ja hengen yli, joka kerran on huomannut voivansa mitä suurimmassa määrässä alentaa Jumalan kuvaksi luotua olentoa, se ei enää voi hillitä tunteitaan. Hirmuvalta on tapa; se on kehityksen alainen ja se kehittyy vihdoin taudiksi. Minä olen vakuutettu, että paraskin ihminen voipi tottumuksen vaikutuksesta raaistua ja tylsistyä eläimen kalttaiseksi. Veri ja valta huumaavat; raakuus ja pahat tavat kehittyvät; järki ja tunne voivat perehtyä ja mieltyä mitä tavattomimpiin ilmiöihin. Ihminen ja kansalainen haihtuvat tyrannissa ainaiseksi ja palaaminen ihmisyyteen, katumukseen, uudesta syntymiseen tulee hänelle melkein mahdottomaksi. Sitä paitsi vaikuttaa semmoisen itsevaltaisuuden esimerkki ja mahdollisuus turmiollisesti koko yhteiskuntaan; sellainen valta on viekoittelevaa laatua. Yhteiskunta, joka katselee välinpitämättömänä semmoista ilmiötä, on jo turmeltunut perustuksissaan. Sanalla sanoen, ruumiin rangaistuksen oikeus, joka on annettu toiselle toisensa yli, on yhteiskunnallinen vamma, on mitä voimallisin keino kaiken ihmisellisen järjestyksen tukahuttamiseksi ja hävittämiseksi.

Pyöveliä inhotaan yhteiskunnassa, mutta ei ylhäissäätyistä pyöveliä. Nykyään on tosin lausuttu julki vastakkaisia ajatuksia, mutta ainoastaan kirjoissa, aatteina. Eivätkä nekään, jotka ovat niitä lausuneet, ole vielä voineet tukahuttaa rinnassaan itsevaltaisuuden vaatimusta. Jokainen tehtailija, jokainen työnteettäjä tuntee välttämättömästi jonkunlaista huvia siitä, että hänen työmiehensä on kokonaan, perheinensä hänestä riippuva. Asia on todellakin niin; ihmissuku ei luovu niin helposti siitä, mikä on juurtunut sen vereen miltei äidin maidon kanssa. Semmoisia äkkinäisiä käänteitä ei ole olemassa. Sukuvian tunnustaminen ei vielä riitä; täytyy kokonaan luopua siitä. Mutta se ei käy päinsä niin helposti.

Minä mainitsin pyövelistä. Pyövelin ominaisuuksien alku on melkein jokaisessa nykyajan ihmisessä. Mutta ihmisen eläimelliset ominaisuudet eivät kehity aina samalla tavoin. Jos ne jossakin ihmisessä pääsevät ylivaltaan, tulee sellainen ihminen tietysti kauheaksi, hirveäksi. Pyövelit ovat kahta lajia; toiset heistä ovat vapaehtoisia, toiset pakonalaisia. Vapaehtoinen pyöveli on tietysti aina halveksittavampi kuin pakonalainen, jota kuitenkin kansa inhoo ja pelkää suurimmassa määrässä. Mikäs on syynä tähän melkein taikamaiseen pelkoon toista pyöveliä kohtaan, samalla kun toinen saa osakseen hyväksymistä? Esimerkkejä on hyvin omituisia; minä tunsin hyviä, rehellisiä, jopa kunnioitettujakin ihmisiä, jotka yhtähyvin eivät voineet kärsiä sitä, ettei rangaistava huutanut ja rukoillut armoa rangaistuksen kestäessä. Rangaistavien on välttämättömästi huutaminen ja pyytäminen armoa. Niin on otettu tavaksi; sitä pidetään sopivana ja välttämättömänä, ja kun kerran uhri ei tahtonut huutaa, niin rankaisija, jonka minä tunsin ja jota muutoin voitiin pitää ehkä hyvänäkin ihmisenä, otti siitä loukkaantuakseen. Hän tahtoi ensin rangaista helposti, mutta kun ei kuullutkaan tavallisia "teidän jalosukuisuutenne, oma isämme, armahtakaa, ikäni olen rukoileva edestänne Jumalaa y.m.", julmistui hän ja antoi viisikymmentä lyöntiä lisää tahtoen saada uhrinsa armoa pyytämään, ja hän saikin tahtonsa täytetyksi. "Eihän sopinut, olihan se röyhkeyttä", sanoi hän minulle vakavan näköisenä. Varsinainen, pakonalainen pyöveli on taas tuomittu ja pakkotyöhön lähetetty vanki; aluksi on hän ollut toisen pyövelin opissa ja toimeensa perehtyneenä on hänet sitten jätetty ijäksi päiväksi vankilaan, jossa hänellä on erityinen huoneensa ja oma taloutensa; hän on kuitenkin melkein aina vartioituna. Tietysti elävä ihminen ei ole kone; vaikka pyöveli lyöpi velvollisuudesta, joutuu hän kuitenkin joskus intoihinsa, ja vaikkei hän lyökkään ilman omaa huviansa, ei hänellä kuitenkaan ole mitään vihaa uhriansa kohtaan. Lyönnin osaavaisuus, ammattitaito ja halu esiytyä toverien ja yleisön edessä yllyttävät hänen itserakkauttaan. Hän tekee työtä taidon tähden. Sitä paitsi tietää hän olevansa hylkyläinen, tietää, että taikauskoinen pelko kohtaa häntä kaikkialla, eikä ole ollenkaan takeita siitä, ettei se vaikuttaisi häneen ja enentäisi hänen kiivauttaan, hänen eläimellisiä taipumuksiaan. Lapsetkin tietävät, että hän "on hyljännyt isänsä sekä äitinsä." Omituista on, että kaikki pyövelit, joita minä satuin näkemään, olivat kehittyneitä, ymmärtäväisiä, tavattoman itserakkaita ja ylpeitäkin ihmisiä. Oliko tämä ylpeys kehittynyt yleisen halveksimisen uhalla, enenikö se sen pelon vaikutuksesta, jota rangaistavat tunsivat heitä kohtaan, en tiedä. Ehkäpä juhlallisuuskin, jolla he ilmestyvät rangaistuspaikalla yleisön edessä, on omiansa kehittämään heissä jonkunlaista ylpeyttä. Muistan, että minä olin kerran pitkän ajan kuluessa tilaisuudessa tutustumaan erääseen pyöveliin. Hän oli pienenläntä, jäntevä ja laiha, ijältään noin neljänkymmenen vanha, ymmärtävän näköinen mies. Hän oli erinomaisen juhlallinen ja rauhallinen, käyttäytyi kuin herrasmies, vastasi kysymyksiini lyhyesti, ymmärtävästi ja kohteliaastikin, mutta kuitenkin hieman ylpeänlaisesti. Vartijaupseerit puhuttelivat häntä usein minun kuulleni, jopa hyvin kohteliaastikin. Hän huomasi sen ja oli esimiestensä edessä tavallista säädyllisempi ja arvokkaampi. Mitä ystävällisemmin päällikkö hänen kanssaan puheli, sitä jäykemmältä hän näytti ja vaikka hän osoittikin hienoa kohteliaisuutta, olen minä kuitenkin vakuutettu siitä, että hän piti itseänsä sillä hetkellä paljoa arvokkaampana kuin hänen kanssaan puheleva esimies. Se oli kirjoitettuna hänen kasvoillaan. Tapahtui, että hänet lähetettiin joskus kuumana kesäpäivänä, vartijan seuraamana ja varustettuna pitkällä, hoikalla seipäällä, tappamaan kaupungin koiria. Tässä kaupungissa oli tavattoman paljon koiria, jotka eivät olleet kenenkään omia. Mätäkuun aikana olivat ne vaarallisia ja esimiesten toimesta lähetettiin pyöveli niitä hävittämään. Mutta tämäkään halpa toimi ei alentanut häntä laisinkaan. Silloin saatiin nähdä, miten arvokkaasti hän kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, väsyneen vartijan seuraamana, peloittaen jo ulkomuodollaan naisia ja lapsia, ja mitenkä hän ylpeästi silmäili kaikkia vastaan tulijoita. Pyöveleillä on muuten hyvä toimeentulo. Heillä on rahaa, he syövät hyvää ruokaa ja juovat viinaa. Rahaa saavat he ottamalla vastaan lahjoja. Siviililuokkaan kuuluva syytöksenalainen, joka tuomitaan rangaistukseen, lahjoo pyövelin, vaikkapa viimeisestäänkin. Mutta muutamille rikkaille syytetyille määrää hän itse jonkun summan katsoen heidän varallisuutensa tilaan ja vaatien sillä tavoin välistä kolmekymmentä ruplaa, toisinaan enemmänkin. Rikasten kanssa tingitään aikalailla. Liian laimeasti ei pyöveli tietysti voi rangaista; siitä vastaa hän omalla selkänahallaan. Mutta sen sijaan lupaa hän määrätystä maksusta uhrille, ettei lyö häntä kovin lujasti. Hänen ehtoihinsa melkein aina suostutaan; muussa tapauksessa rankaisisi hän todellakin julmasti, sillä se on täydellisesti hänen vallassaan. Tapahtuu niinkin, että hän määrää melkoisen summan köyhillekin syytöksenalaisille; silloin käyvät sukulaiset hänen luonaan, tinkivät, pokkuroivat ja jos eivät saa häntä tyydytetyksi, on hätä käsissä. Semmoisissa tapauksissa on hänelle avuksi vaikuttamansa taikamainen pelko. Pyöveleistä kerrottiinkin kummia juttuja. Vangit vakuuttivat minulle, että pyöveli voi tappaa rangaistavan yhdellä ainoalla lyönnillä. Sopii kuitenkin kysyä, milloin semmoista olisi tapahtunut? Ehkä jutussa sentään oli perää. Todeksi sitä ainakin vakuutettiin. Pyöveli itse sanoi minulle voivansa sen tehdä. Sanottiin myöskin, että hän voipi lyödä kaikesta voimastaan rangaistavan selkään, kuitenkin niin, ettei siihen synny pienintäkään haavaa eikä vanki tunne minkäänlaista kipua. Näistä keinoista ja tempuista oli kertomuksia useitakin. Mutta vaikka pyöveli ottaakin lahjoja ja lupaa rangaista helposti, antaa hän kuitenkin ensi iskun täydestä voimastaan. Se on tullut tavaksi. Seuraavat lyönnit ovat helpompia, etenkin jos hän on saanut lahjoja. Mutta ensi lyönti on kaikissa tapauksissa hänen lyöntinsä. Minkä tähden hän sillä tavoin menettelee, sitä en tiedä. Senkö tähden, että totuttaisi uhrinsa seuraaviin lyönteihin, siinä luulossa, että kovan lyönnin jälkeen seuraavat keveämmät lyönnit eivät tunnu niin kiduttavilta? Vai lieneekö syynä ainoastaan kopeilun halu, halu tehdä kerrassaan rangaistavalle ymmärrettäväksi, kenen kanssa hän on tekemisissä, sanalla sanoen, itsensä näyttämisen halu? Kaikissa tapauksissa tuntee pyöveli ennen rangaistusta oman mahtinsa ja voimansa; hän on silloin kuin näyttelijä; yleisö ihmettelee ja kauhistuu häntä, eikä hän ilman nautinnon tunnetta huudakaan rangaistavalle ennen ensimäistä iskua: "Katso itseäsi, minä poltan!" — tavalliset sanat tällaisissa tilaisuuksissa. Vaikeata on käsittää, mihin määrin ihmisen luonto voipi turmeltua.

Sairashuoneessa maatessani kuulin minä kaikki nämä jutut. Makaaminen oli kaikille erittäin ikävää. Kukin päivä oli aivan toisensa kalttainen! Aamulla oli edes huvia lääkärien käynnistä ja kohta sen jälkeen seuranneesta päivällisestä. Syöminen tuotti tietysti niin ikävissä oloissa erinomaista hupia. Ruoat olivat kullakin erilaiset, katsoen taudin laatuun. Kuka sai ainoastaan ryynisoppaa, kuka velliä, kuka mannaryyni-puuroa, jota monet mielellänsä olisivat syöneet. Pitkällisestä venymisestä olivat vangit tulleet herkkusuiksi. Tervehtyville annettiin palanen keitettyä lihaa, "härkää", kuten meillä sanottiin. Paras oli keripukkia sairastavien ruoka, johon kuului lihaa, sipulin, piparuutin y.m. kanssa; joskus annettiin siihen myöskin viinaryyppy. Leipä oli joko ruisjauhoista tai sekasin ruis- ja vehnäjauhoista paistettua. Tämä virallinen hienous ruokia määrätessä huvitti vankeja. Tosi on, että muutamissa taudeissa sairas ei voi syödä paljon mitään. Sen sijaan ne, joilla oli ruokahalu, söivät, mitä vaan saivat. Muutamat vaihtoivat ruokiansa, niin että toista varten määrätty ruoka joutuikin usein toisen suuhun. Ne, joille määrättiin heikkoa ruokaa, ostivat lihaa taikka myöskin sahtia ja sairashuoneen olutta niiltä, joille sitä määrättiin. Ruoat kulkivat rahan edestä kädestä käteen. Liharuoka oli kalliissa hinnassa; se maksoi viisi kopeikkaa paperirahassa. Jos osastossamme ei ollut semmoista, jolta olisi voinut ostaa, lähetettiin vartija vankien tai myöskin sotamiesten osastoon, "vapaaseen", kuten täällä sanottiin. Myymähalullisia oli aina. Itse tyytyivät he leipään, mutta ansaitsivat sen sijaan rahaa. Köyhyys oli tietysti yleinen, mutta ne joilla oli rahaa, lähettivät ostamaan torilta kalatsia ja muita herkkuja. Vartijat toimittivat näitä ostoksia omaa voittoansa katsomatta. Päivällisen jälkeen tuli ikävin aika; kuka joutessaan makasi, kuka lörpötteli, kuka riiteli, kuka taas kertoi jotain ääneen. Jollei tuotu uusia sairaita, oli aika vielä ikävämpi. Uuden tulokkaan ilmestyminen herätti aina yleistä huomiota, etenkin jos tulokas oli tuntematon. Häntä katseltiin, koetettiin saada selville, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli, mistä hän tuli ja missä asioissa. Etenkin olivat tervetulleita ne, joita siirrettiin paikasta toiseen; ne kertoilivat aina yhtä ja toista, tosin ei omista yksityisistä asioistaan, sillä niistä ei koskaan kyselty, jos ken ei omasta tahdostaan ruvennut kertomaan, vaan siitä, mistä tulivat? kenen kanssa? mimmoinen oli tie? minne olivat matkalla? y.m. Toiset taas, kun kuulivat uuden kertomuksen, muistivat jonkun seikan omista vaiheistaan: siirtomatkoista, matkajoukoista, rankaisijoista, matkueen johtajista. Ruumiinrangaistuksen saaneet ilmestyivät myöskin tähän aikaan, illalla. He tekivät aina valtaavan vaikutuksen, kuten jo olen maininnut; mutta heitä ei tuotu tänne joka päivä; ja niinä päivinä, jolloin heitä ei ilmestynyt, tuntui olo ikävänlaiselta, ikäänkuin kaikki olisivat olleet toisihinsa kyllästyneinä, jopa syntyi riitojakin. Sairaat oikein ihastuivat, kun tänne tuotiin mielipuolisia tutkittavaksi. Mielipuoleksi heittäytymistä rangaistuksen välttämiseksi käyttivät joskus syytöksenalaiset. Mutta heidän mielentilansa saatiin pian selville taikka paremmin sanoen, he päättivät itse muuttaa menettelytapansa, niin että vanki, joka oli teeskennellyt pari kolme päivää, tuli äkkiä viisaaksi ja alkoi pyrkiä pois sairashuoneesta. Häntä eivät pilkanneet siitä toiset vangit yhtä vähän kuin lääkäritkään; kaikessa hiljaisuudessa saatettiin hän pois sairashuoneesta, jonne hän ilmestyi parin kolmen päivän kuluttua rangaistuna takasin. Sellaiset tapaukset olivat kuitenkin harvinaisia. Mutta oikeat mielipuoliset, joita tuotiin tutkittaviksi, olivat vitsauksena koko osastolle. Niitä, jotka olivat iloisia, huusivat, tanssivat ja lauloivat, ottivat vangit melkein riemastuksella vastaan. "Sepä lystikäs!" sanoivat he katsellen äsken tullutta hulluttelijaa. Mutta minun oli sanomattoman vaikeata nähdä näitä onnettomia. Minä en voinut koskaan kylmäkiskoisesti katsella hulluja.

Naurulla vastaan otetun hulluttelijan alituiset vehkeet ja levottomat temput kyllästyttivät vihdoin kaikkia. Erästä semmoista hullua pidettiin täällä noin kolme viikkoa ja silloin ei olisi tehnyt mieli olla sairashuoneessa. Aivan kuin suotta tuotiin tänne samaan aikaan eräs toinenkin mielipuoli. Tämä teki minuun syvän vaikutuksen. Asia tapahtui vankeuteni kolmantena vuonna. Ensi vuonna tai paremmin sanoen vankeuselämäni ensimäisinä kuukausina kävin minä muiden mukana kahden virstan päässä olevassa tiilitehtaassa ja kannoin siellä tiilejä muurareille. Piti korjata tehtaan uuneja tulevana kesänä tapahtuvia tiilitöitä varten. M—tsky ja B. tekivät minut siellä tuttavaksi paikalla olevan tarkastajan, aliupseeri Ostroshkin kanssa. Hän oli puolalainen, ijältään noin kuudenkymmenen vuoden vanha, komea ja juhlallisen näköinen ukko. Jo kauan aikaa oli hän oleskellut Siperjassa, jonne hän oli tullut sotamiehenä 30-luvulla; vaikka hän olikin alhaista syntyperää, kunnioittivat ja rakastivat häntä M—tsky ja B. suuresti. Hän luki alituisesti katolilaista raamattua. Minä keskustelin hänen kanssaan ja hän puhui ystävällisesti ja järkevästi, kertoili hupaisesti ja katsoi silmiini sävyisästi, rehellisesti. Sittemmin en nähnyt häntä kahteen vuoteen, kuulin vaan, että hän jostakin syystä oli joutunut oikeuden käsiin, ja nyt tuotiin hänet äkkiä sairashuoneeseen mielipuolena. Hän tuli sisään viheltäen, nauraen ja rupesi sangen sopimattomien liikkeiden ohessa tanssimaan pitkin laattiaa. Vangit iloitsivat, vaan minun mieleni kävi surulliseksi… Kolmen päivän kuluttua olimme hänen kanssaan pahassa pulassa. Hän riiteli, tappeli, vinkui, lauleli sekä öin että päivin ja teki aina niin vastenmielisiä temppuja, että kaikkia rupesi ilettämään. Hän ei pelännyt ketään. Hänet puettiin kuumetautisen paitaan, mutta asia siten vaan paheni; ilman paitaa taas riiteli ja tappeli hän melkein kaikkien kanssa. Näiden kolmen viikon kuluessa pyysivät melkein kaikki sairaat yhteen ääneen, että hänet vietäisiin toiseen osastoon. Siellä taas parin päivän kuluttua pyydettiin, että hänet siirrettäisiin meille. Mutta kun mielipuolia oli täällä samalla kertaa kaksi, molemmat levottomia ja riitaisia, muutettiin niitä vuorotellen toisesta osastosta toiseen. Molemmat kävivät yhä huonommiksi. Kaikki hengittivät vapaammin, kun heidät vihdoinkin vietiin täältä johonkin muuanne…

Muistan vielä erään omituisen mielipuolen. Sairashuoneeseen tuotiin kerran kesällä eräs syytöksenalainen, vankka ja kömpelön näköinen, ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha mies, jonka synkät kasvot olivat rokonarpiset, silmät pienet ja punottavat. Hänet sijoitettiin viereeni. Mies näkyi olevan hyvin hiljainen, sillä hän istui paikallaan kenenkään kanssa puhumatta ja ikäänkuin jotakin miettien. Hämärän tullessa kääntyi hän äkkiä puoleeni. Suoraan, ilman pitempiä mutkia kertoi hän minulle suurena salaisuutena, että hänen piti näinä päivinä saada selkäänsä kaksituhatta, josta kuitenkaan nyt ei tule mitään, koska översti G—:n tytär oli ruvennut puuhaamaan hänen puolestaan. Minä katselin häntä kummastellen ja sanoin, että siinä tapauksessa överstin tytär ei voisi saada mitään toimeen. Minä en tietänyt vielä mitään hänen tilastaan, sillä hänet tuotiin tänne tavallisena sairaana eikä mielipuolena. Minä kysyin, mikä häntä vaivasi? Hän vastasi, ettei hän sitä tiedä ja että hänet tuotiin tänne, vaikka hän on aivan terve; överstin tyttären rakkauden sanoi hän saavuttaneensa; pari viikkoa sitten oli tämä ajanut päävahdin sivu ja rakastunut häneen, hän kun juuri samaan aikaan sattui katsahtamaan rautaristikon läpi. Rakastuminen oli tapahtunut yht'äkkiä. Ja sen jälkeen oli tuo nainen käynyt kaksi kertaa päävahdissa; ensi kerran oli hän tullut isänsä kanssa tervehtimään veljeänsä, joka oli silloin päävahdissa vartioimassa; toisen kerran tuli hän äitinsä seurassa almuja jakelemaan ja silloin oli hän ohi mennessään kuiskannut hänelle korvaan rakastavansa häntä ja tahtovansa hänet pelastaa. Omituisen tarkoilleen kertoi hän nämä hullutukset, jotka olivat syntyneet hänen häiriötilassa olevissa aivoissaan. Hän uskoi lujasti pääsevänsä vapaaksi rangaistuksesta. Överstin tyttären kiihkeästä rakkaudesta puhui hän tyvenesti ja vakuuttavasti, ja vaikka kertomus olikin mahdoton, tuntui kuitenkin kummallisen omituiselta kuulla tuommoista rakkausjuttua mieheltä, joka oli lähes viidenkymmenen vanha, alakuloinen, surullinen ja rumannäköinen. Olipa omituista, miten rangaistuksen pelko oli vaikuttanut tähän arkaan sieluun. Ehkäpä oli hän todellakin nähnyt jonkun akkunasta ja pelosta syntynyt hulluus, joka eneni hetki hetkeltä, löysi kerrassaan muotonsa. Tämä onneton sotamies, joka ehkä koko elämässään ei ollut ajatellut neitosia, sepitti nyt aivoissaan kokonaisen romaanin. Minä kuuntelin häntä ääneti ja ilmoitin sitten asian muille vangeille. Mutta kun nämä rupesivat tekemään hänelle kysymyksiä, ei hän vastannut mitään. Seuraavana päivänä puhutteli häntä lääkäri kauan aikaa ja kun hän sanoi olevansa aivan terve, jota myöskin tutkimus osoitti, lähetettiin hänet täältä pois. Mutta siitä, että hänen listaansa kirjoitettiin "sanat", saimme tietää vasta lääkärin lähdön jälkeen, niin että oli mahdotonta ilmoittaa hänelle asian oikeata laitaa. Mutta emmehän oikeastaan itsekään tietäneet, kuinka asian laita oli. Vika oli hänen lähettäjissään, jotka eivät olleet ilmoittaneet syytä hänen lähettämiseensä. Siinä oli tapahtunut jonkunlainen laiminlyöminen. Ehkäpä eivät hänen lähettäjänsäkään voineet aivan varmasti pitää häntä mielipuolena, vaan tahtoivat toimittaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Kuinka lienee ollutkin, varma on vaan, että hänet vietiin kahden päivän kuluttua rangaistavaksi. Se seikka hämmästytti häntä sangen suuresti; viimeiseen hetkeen asti ei hän voinut uskoa, että häntä todellakin tahdotaan rangaista, ja kun häntä ruvettiin kuljettamaan rivien välitse, huusi hän: "apua!" Sairashuoneessa ei häntä pantu enää tilan puutteen tähden meidän osastoomme, vaan vietiin toiseen. Mutta minä kyselin hänestä ja sain tietää, ettei hän kahdeksaan päivään puhunut kenenkään kanssa, vaan oli ollut aina peräti levoton ja alakuloinen… Kun hänen selkänsä parani, lähetettiin hän johonkin toiseen paikkaan. Ainakaan minä en hänestä kuullut enää mitään.

Mitä muuten lääkitsemiseen ja lääkkeisiin tulee, eivät helposti sairaat, sen verran kuin minä voin huomata, noudattaneet määräyksiä eivätkä nauttineet lääkkeitä, jota vastoin kovasti ja todellisesti sairaat nauttivat rohtojansa ja parantelivat itseään mielellään; mieluisimmin käytettiin kuitenkin ulkonaisia keinoja. Sarvia, iilimatoja, hauteita ja veren iskua, joita yhteinen kansa suosii ja joihin se luottaa, käytettiin täällä runsaasti. Minua kummastutti eräs omituinen seikka. Nämä samat ihmiset, jotka osoittivat suurta kärsivällisyyttä, kun heitä rangaistiin kepeillä ja raipoilla, vaikeroivat ja voihkivat usein, kun heihin pantiin sarvia. Olivatko he siihen määrin veltostuneet vai muutenko tahtoivat hienostella, sitä en voi varmaan sanoa. Tosi on, että täkäläiset vereniskemis-neuvot olivat omituista laatua. Koneen, joka silmänräpäyksessä lävistää nahan, oli välskäri jo kauan sitten kadottanut tai turmellut, tai ehkä oli se itsestään turmeltunut, niin että hänen oli pakko tehdä iskujansa lansetilla. Iskuja tehdään joka sarvea varten kahdentoista paikoille. Koneella tapahtuu se ilman mitään kipua. Kaksitoista terävää rautaa lyöpi samassa silmänräpäyksessä, joten kipu on tuntumaton. Mutta lansetilla hakkaaminen on aivan toista. Lansetti leikkaa suhteellisesti hyvin hitaasti, niin että kipu tuntuu; mutta kun esim. kymmentä sarvea varten pitää tehdä sata kaksikymmentä semmoista leikkausta, niin vaikuttaa se kaikki tietysti hyvin kipeätä. Minä olen sen tempun kokenut ja vaikka se olikin kipua tuottavaa ja harmillista, voi sitä kuitenkin kärsiä vaikeroimatta. Oikeinpa tahtoi naurattaa, kun näki pitkän ja vankan miehen kiemurtelevan ja ynisevän. Hän oli verrattava ihmiseen, joka tosiasioissa on luja ja vakava, mutta kotonaan, jouten ollessaan kiukuttelee ja riitelee eikä tahdo syödä sitä, jota hänelle tarjotaan; ei mikään ole hänen mielensä mukaista, kaikki tekevät hänelle harmia ja kiusaa: sanalla sanoen, hän juonittelee hyvinvointiansa, kuten mokomista herrasmiehistä sanotaan, vaikka semmoisia ihmisiä tavataan alhaisenkin kansan keskuudessa; meidän vankilassamme oli niitä yhdessä asumisen vuoksi liiankin paljon. Usein tapahtui, että sairashuoneessa ruvettiin semmoisia hienostelijoita pilkkaamaan ja jotkut heitä haukkuivatkin; silloin vaikeni asianomainen, aivan kuin hän olisi odottanutkin haukkumisia. Ustjantsew etenkin ei suvainnut semmoisia eikä koskaan laiminlyönyt hienostelevien haukkumista. Hän oli hyvin halukas riitelemään muidenkin kanssa. Se oli hänellä nautintona, luonnon vaatimuksena, osaksi taudin, osaksi myöskin tylsämielisyyden vaikutuksesta. Tavallisesti tuijotti hän ensin totisen ja tarkkaavan näköisenä ja rupesi vasta sitten lukemaan saarnojansa levollisella ja vakuuttavalla äänellä. Kaikki häntä liikuttikin; ikäänkuin hänet olisi määrätty pitämään silmällä järjestystä ja yleistä säädyllisyyttä sairashuoneessa.

— Kaikkia hän jutteleekin, sanoivat vangit nauraen. Häntä muuten säästettiin eikä ryhdytty juuri riitoihin hänen kanssaan; joskus vaan tehtiin hänestä pientä pilaa.