— Kuinka olisi minun pitänyt luulla, että sinua on korvasta vedetty? Ja miten olisin minä voinut tulla siihen päätökseen, sinä ahdasälyinen ihminen, alkoi Ustjantsew uudestaan kääntyen tyytymättömänä Shapkinin puoleen, vaikka viimemainittu ei puhunut hänelle, vaan kaikille yhteensä, eikä edes katsonutkaan häneen.
— Kukas sinua veti korvasta? kysyi joku.
— Kuka? Ispravnikka [maalla oleva järjestystuomari. Suom. muist.] tietysti. Se tapahtui maankulkemisesta. Me tulimme silloin K:iin, ja meitä oli kaksi, minä ja eräs toinen maankulkija, Efim, ilman mitään lisänimeä. Tiellä pääsimme me erään talonpojan luona Tolminan kylässä hiukan varoihimme. Se on semmoinen kylä, se Tolmina. K:iin tultuamme rupesimme heti ympärillemme katselemaan: sopisihan täälläkin hyötyä. Maalla on vapaa olo, aivan toisin kuin kaupungissa, se nyt on tietty asia. No, ensi aluksi pistäysimme kapakkaan. Ja katsokaas, siellä tuli luoksemme eräs onnettoman näköinen, hajahapsinen mies saksalaisessa puvussa. — Sallikaa mun kysyäni, virkkoi hän, onko teillä kirjoja? [S.o. passia.]
— Ei ole, vastasimme me.
— Vai niin. Me olemme myöskin kirjattomia. Täällä on minulla kaksi ystävää, sanoi hän; ne palvelevat kenraali Käkisen luona. [S.o. metsässä, jossa käki oleskelee. Hän tahtoi ilmoittaa, että toveritkin olivat maankulkijoita.] Niinpä rohkenenkin kysyä, me kun olemme hiukan huilanneet ja rahamme menettäneet, etteköhän suvaitsisi tarjota meille puolituopillista?
— Mielellämme, vastasimme me. Ja sitten me joimme. Nämä toisetpa ilmoittivatkin meille erään näpistelemistä, s.o. ammattiamme koskevan seikan. Oli talo, kaupungin reunalla, ja siinä asui rikas porvari, jolla oli tavaraa yltäkyllin; yöllä päätimme käydä hänen luonaan. Mutta sielläpä jouduimmekin kaikki viisi kiinni. Meidät pantiin putkaan, mutta sieltä vietiin itsensä ispravnikan luo. Tämä sanoi tahtovansa itse tutkia meitä. Niinpä hän tulikin sitten luoksemme ja hänen jälkeensä kannettiin kupillinen teevettä; mies oli roteva, poskiparralla varustettu. Hän istahti. Paitsi meitä tuotiin esille vielä kolme maankulkijaa. Ja kyllähän se maankulkija on hauska poika: ei hän muista mitään, on kuin puulla päähän lyöty, ei tiedä mitään. Ispravnikka kysäsikin suoraan minulta: "Ken sinä olet?" Kovin hän huusi minulle. Minä tietysti vastasin sitä, mitä muutkin: en tiedä, en mitään tiedä, teidän korkeasukuisuutenne; kaikki olen unohtanut.
— Elähän huoli, kylläpähän vielä puhut, naama on minulle tuttu; ja hän katseli minua vihaisesti. Minä häntä en sitä ennen ollut koskaan nähnyt. Hän kääntyi toisen puoleen ja kysyi: Ken sinä olet?
— Viittaa-karkuun, teidän korkeasukuisuutenne.
— Onkos sinun nimesi viittaa-karkuun?
— On teidän korkeasukuisuutenne.