— Ja sinä?
— Teroita, äläkä vitkastele, teidän korkeasukuisuutenne.
— Ja sinä?
— Teroittele vaan, teidän korkeasukuisuutenne.
— Eikö kukaan teistä muista mitään?
— Emme muista mitään, teidän korkeasukuisuutenne.
Ispravnikka seisoi ja nauroi ja naurahtelimme mekin. Mutta välistä saattaa hän lyödä vasten hampaitakin. Vaan me maankulkijat olimme tervettä, hyvinvoipaa väkeä. — Viekää heidät linnaan, kyllä minä sitten heidän kanssaan; vaan sinä saat jäädä — sen hän sanoi minulle. — Tule tänne, käy istumaan! Minä katsoin ja näin, että siinä oli pöytä, paperia ja kynä. Arvelin: mitähän nyt tulee? — Istu tuolille, sanoo hän, ota kynä käteesi ja kirjoita! Mutta itse tarttui hän korvaani ja rupesi siitä vetämään. Minä katsoin häneen kuin paholainen pappiin: en osaa, teidän korkeasukuisuutenne, sanoin minä. — Kirjoita!
— Armahtakaa, teidän korkeasukuisuutenne. — Kirjoita niinkuin osaat! Itse veti hän aina vaan korvastani, veti ja vieläpä tempoikin! Sen sanon, veljet, ennemmin olisin kärsinyt kolmesataa kuin tätä tämmöistä — piti vaan muka kirjoittaa!
— No, tuliko hän hourupäiseksi, vai kuinka?
— Eikä tullut. Asia oli niin, että T:ssä oli joku aika takaperin kirjuri tehnyt kepposet: oli puhaltanut ruunun rahat ja niiden kanssa karannut; korvat olivat hänelläkin pitkät. No, siitä annettiin joka haaralle tieto. Ja kun minulla olivat jotenkuten samat tuntomerkit, niin tahtoikin hän tutkaista, osasinko minä kirjoittaa ja millä tavoin?