— Vai niin! Tekikös se kipeätä?
— Sanoinhan jo, että teki.
Kaikki rupesivat nauramaan.
— No, kirjoititkos sinä?
— Mitäpä olisin kirjoittanut. Aloin vedellä kynää pitkin paperia, vetelin, vetelin, ja siihen se jäikin. No, korvapuusteja, se on tietty, sain minä kymmenkunnan ja pääsin sitten, vankilaan tietysti.
— Osaatkos sinä kirjoittaa?
— Osasin ennen, vaan kun kynillä ruvettiin kirjoittamaan, vieraannuin koko asiasta…
Tällä tavoin puheltiin tai oikeammin lörpöteltiin silloin, kun aika tuntui ikävältä. Jumalani, mitenkä täällä olikin ikävä! Päivät olivat pitkät, tukahuttavat, toinen toisensa kalttaiset. Vaikkapa olisi ollut joku kirja luettavana! Siitä huolimatta kävin minä, etenkin alussa, usein sairashuoneessa, väliin sairaana, väliin taas muuten lepäilemässä; tahdoin olla poissa vankilasta. Siellä oli vaikea olla, vielä vaikeampi kuin täällä. Siellä oli ilkeyttä, vihamielisyyttä, riitaa, kateutta ja alituisia pistosanoja meitä aatelisia kohtaan. Täällä sairashuoneessa oltiin enemmän yhdenvertaisia, elettiin ystävällisemmin. Ikävin aika päivästä oli ilta ja alkuosa yötä. Makuulle ruvettiin aikaisin. Himmeä yölamppu oli kaukana oven luona kiiltävänä pisteenä, vaan meidän nurkassamme oli melkein pimeä. Tukahuttava haju täytti huoneen. Joku ei voi nukkua, vaan nousee istualleen ja istuu noin puolentoista tuntia vuoteellaan, pää kallellaan, ikäänkuin miettien jotakin. Silloin katselin minä häntä, koettaen arvailla, mitä hän mietti, jotta vaan ajan jotenkuten olisin saanut kulumaan. Väliin rupesin itsekin haaveksimaan ja muistelemaan entisiä aikoja, jotka kuvautuivat tarkoilleen ja selvästi mielikuvitukseeni; johtuivatpa mieleeni semmoisetkin yksityisseikat, joita muulloin en mitenkään olisi voinut muistaa. Väliin taas koetin arvailla tulevaisuuttani: mitenkähän täältä pääsen pois? Minne? Ja koska se tapahtuu? Palaankohan koskaan kotiseudulleni? Näitä ajattelin minä ajattelemistani ja toivonkipinä rupesi rinnassani syttymään… Väliin taas rupesin lukemaan: yksi, kaksi, kolme j.n.e., jotta sitä tehdessäni olisin nukkunut. Väliin luin minä kolmeen tuhanteen saakka saamatta unta silmääni. Joku liikautti itseänsä. Ustjantsew alkoi yskiä keuhkotautisen yskää, jonka jälkeen hän vaikeroi heikolla äänellä: "Jumalani, minä olen syntiä tehnyt!" Ja omituista oli kuulla tätä sairasta, murrettua ääntä yleisen hiljaisuuden vallitessa. Jossain nurkassa valvotaan myöskin ja puhellaan vuoteilta. Joku rupee kertomaan entisyydestään, kaukaisista asioista, maankulkemisesta, lapsistaan, vaimostaan. Kuiskaavasta äänestäkin voipi jo päättää, ettei hän voi enää koskaan saavuttaa takasin entisyyttään; toinen kuuntelee häntä. Kuuluu vaan hiljainen, tasainen sopotus, ikäänkuin vesi suhisisi jossain kaukana…
XV.
Kesäaika.