Käsissä oli huhtikuun alkupuoli ja pääsiäinen läheni. Vähitellen alkoivat kesäiset työtkin. Aurinko tuntui päivä päivältä lämpimämmältä, valoisammalta: ilma tuoksusi keväiseltä ja vaikutti elähyttävästi ihmiseen. Kauniit päivät ilahuttivat kahleissa olevankin mieltä ja herättivät hänessä toiveita, pyrinnöitä, kaipausta. Nähtävästi oli vapauden ikävä kirkkaina, lämpiminä päivinä suurempi kuin synkkänä talvi- tai syysaikana; sen tunsivat kaikki vangit. He iloitsivat tosin kirkkaista päivistä, mutta samalla ilmaantui heissä jonkunlaista kärsimättömyyttä, malttamattomuutta. Minä huomasin, että vankilassamme keväisin syntyi entistä useammin riitoja. Useammin kuultiin melua, huutoa, hälyä ja vihapuheita; mutta silloin saatiin myöskin nähdä, kuinka vangit työn-teossa ajatuksiinsa vaipuneena silmäilivät sinertävään etäisyyteen tuonne Irtishin taakse, jossa suunnaton, puolentoista tuhatta virstaa avara kirgiisiläinen erämaa alkoi; saatiin myöskin kuulla, kuinka he huokailivat syvään, ikäänkuin olisivat väkisinkin tahtoneet hengittää tuota kaukaista, vapaata ilmaa ja keventää siten ahdistettua mieltänsä. — "Ohoi!" sanoivat he sitten äkkiä, ikäänkuin pudistaakseen itsestään kaikki haaveilut, ja tarttuivat kärsimättömän ja synkännäköisinä lapioon tai tiileihin, joita oli kannettava paikasta toiseen. Hetkisen kuluttua unohtikin vanki jo äsköiset tunteensa ja alkoi joko nauraa tai riidellä, katsoen siihen, mimmoinen luonne hänellä oli; väliin rupesi hän myöskin tavattomalla ja aivan tarpeettomalla innolla työskentelemään, ikäänkuin tahtoen siten tukahuttaa jotakin, joka ahdisti ja painoi hänen rintaansa. Kaikki olivat he rotevia, enimmäkseen nuoria ja voimakkaita miehiä… Raskaat ovat kahleet siihen aikaan! Tätä en minä sano runollisesti liioitellen, vaan täysin vakuutettuna sanojeni totuudesta. Kun ilma lämpeni ja auringon säteet kirkkaasti paistoivat, kun ihmisen koko olento tunsi ympärillä olevan luonnon vastustamattomalla voimalla heräjävän unestaan, silloin tuntui suljettu vankila ja sen vartijat raskaalta; — tähän aikaan, jolloin leivonen ensi kerran ilmaantuu, alkaa Siperjassa ja koko Venäjällä kulkulaisuus: vangit karkaavat vankeuslaitoksista ja hakevat suojaa metsissä. Päästyään vapaaksi tukahuttavasta olopaikastaan, oikeuden kourista, kahleista ja kepeistä, kuljeskelevat he mielensä mukaan, missä vaan on suotuisampaa ja vapaampaa olla; he syövät ja juovat mitä missäkin sattuvat saamaan, mitä Jumala lähettää ja öisin nukkuvat metsässä tai kedolla ilman mitään huolta ja ilman vankilan suruja, aivan kuin taivaan linnut, ottaen yöksi jäähyväiset ainoastaan tähdiltä ja ollen ainoastaan Jumalan silmän vartioimina. Eihän ole, ken siitä ilmoittaisi! Välistä tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta "kenraali Käkisen palveleminen." Joskus ei saa vuorokausiin leipää; kaikilta täytyy piiloutua, salautua, täytyy myöskin varastaa, ryöstää, jopa joskus tehdä murhiakin. "Siirtolainen on kuin lapsukainen, mitä näkee, sitä mieli tekee", sanotaan Siperjassa sinne tuomituista siirtolaisista. Tätä puheenpartta voidaan täydellisesti, vieläpä lisänkin kanssa sovittaa maankulkijoihin. Maankulkija on usein ryöväri ja melkein aina varas, tietysti enemmän pakosta kuin kutsumuksesta. On olemassa paatuneita maankulkijoita. Toiset karkailevat pakkotyönsä loputtuakin, siirtolaisina ollessaan. Luulisi heidän olevan tyytyväisiä siirtolaisina, mutta eipä niinkään; yhä pyrkivät he johonkin, yhä tuntevat he vetovoimaa jonnekin. Elämä metsissä on köyhää ja peloittavaa, mutta vapaata ja seikkailulle otollista; se on viehättävää ja kummallisen ihanata niiden mielestä, jotka sitä kerran ovat kokeneet, ja niinpä tapahtuukin, että siirtolaiset karkailevat, jopa semmoisetkin, jotka ovat siivoja ja tarkkoja ja joista vähältä oli tulla toimekkaita talonisäntiä. Toiset menevät naimisiinkin, elävät viiden-vuoden paikoille yhdessä kohden ja äkkiä, jonakin kauniina aamuna katoovat, saattaen siten kummastelemaan jälkeen jättämänsä vaimon, lapset ja koko volostin, johon olivat kuuluneet. Täällä vankilassa näin minä erään sellaisen karkulaisen. Hän ei ollut tehnyt suurempia rikoksia, ainakaan ei hänestä puhuttu mitään siihen suuntaan; hän oli vaan karkaillut koko elämänsä. Hän oli ollut Venäjän etelärajalla, Tonavan takana, Kirgiisien aroilla, itäisessä Siperjassa ja Kaukaasiassa — joka paikassa oli hän käynyt. Kenties olisi hänestä muunlaisissa oloissa tullut toinen Robinson Krusoe, koska hänellä oli semmoinen matkustelemisen halu. Kaiken tämän kuulin minä hänestä muilta, sillä itse puhui hän hyvin vähän, ainoastaan sen verran kuin välttämättömästi tarvittiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen mies, ijältään jo noin viidenkymmenen vanha, tavattoman hiljainen, ja rauhallinen; olisipa häntä luullut miltei tylsämieliseksi. Kesällä oli hänen tapansa istua auringon paisteessa ja mutista suunsa sisässä jotain laulua, kuitenkin niin hiljaan, ettei sitä viiden askeleen päähän enää kuulunut. Hänen kasvonpiirteensä olivat jäykistyneet, hän söi vähän, enimmiten leipää, ostamatta kertaakaan kalatsia tai viinaa; tuskinpa oli hänellä koskaan rahoja, tuskin osasi hän niitä lukeakaan. Häntä ei mikään näyttänyt liikuttavan. Vankilan koiria syötti hän väliin kädestään, eikä niitä täällä kukaan muu syöttänytkään. Venäläinen yleensä ei ole halukas koirien syöttämiseen. Sanottiin hänen olleen naimisissakin, jopa kaksikin kertaa; tiedettiin myös, että hänellä oli lapsia jossain… Minkä vuoksi oli hän joutunut vankeuteen, sitä en tiedä. Vangit odottivat aina, että hän täältäkin karkaisi, mutta eikö liene aika vielä tullut vai liekö ikä painanut, koska hän eleli täällä elelemistään tarkastellen kaikessa hiljaisuudessa ympärillään olevaa kummallista menoa. Muutoin ei häneen saattanut aivan varmaan luottaa; vaikka hänellä ei olisi luullutkaan olevan syytä karkaamiseen, oli kuitenkin metsässä kuljeskeleminen paratiisin kalttaista verrattuna vankilan elämään. Asia on aivan ymmärrettävä. "Vaikka tuntuukin raskahalta, on kuitenkin oma valta" — siinäpä onkin syy, minkä tähden kaikki vangit Venäjällä, olkootpa he missä hyvänsä, tulevat keväisin levottomiksi. Mutta kaikki eivät suinkaan aio karata; aivan varmaan voipi sanoa, että semmoisia aikeita, katsoen asian vaikeuteen ja edesvastauksen suuruuteen, on vaan yhdellä sadasta; muut yhdeksänkymmentä yhdeksän ainoastaan kuvailevat mielessään, kuinka ja minne voisi karata, keventäen rintaansa semmoisilla haaveksimisilla. Jotkut tyytyvät vaan muistelemaan, kuinka he ennen olivat karanneet… Minä puhun nyt tuomionsa saaneista vangeista. Paljoa useammin tekevät syytöksenalaiset karkausyrityksiä. Määräajaksi tuomitut karkailevat ainoastaan vankeutensa alussa. Oltuansa vankilassa pari-kolme vuotta, rupeevat he pitämään arvossa näitä vuosia tahtoen mieluummin lopettaa vankeusaikansa laillisella tavalla ja päästä siirtolaisiksi kuin antautua uusiin vaaroihin, jollei yritys sattuisi onnistumaan. Ja mahdollistahan on, ettei se onnistu. Ehkäpä vaan joka kymmenennelle onnistuu kohtalonsa muuttaminen. Tuomionsa saaneista ovat pitkäksi ajaksi tuomitut muita taipuvaisempia karkausretkiä tekemään. Viisitoista ja kaksikymmentä vuotta tuntuu heistä ijankaikkisuudelta ja niin pitkäksi ajaksi tuomittu on aina taipuvainen uneksimaan kohtalonsa muutosta, vaikkapa hän olisikin ollut jo kymmenen vuotta vankeudessa. Vihdoin estävät poltinmerkitkin karkausyrityksiä. "Kohtalon muuttaminen" on tullut pysyväksi lausetavaksi. Niinpä oikeuden edessäkin, kun vankia syytetään karkaamisesta, sanoo hän tahtoneensa muuttaa kohtaloansa. Karkulainen ei tapailekaan täydellistä vapautta — hän tietää, että se on melkein mahdotonta — mutta hän tahtoo päästä joko toiseen laitokseen tai siirtokuntaan tai myöskin uudestaan oikeuden tutkittavaksi — sanalla sanoen minne hyvänsä, kunhan vaan ei joutuisi entiseen vankeuspaikkaansa, johon hän on kyllästynyt. Jolleivät nämä karkulaiset löydä itselleen kesän kuluessa jotain sopivaa lymypaikkaa, jossa voisivat viettää talvensa, jolleivät esim. tapaa jotain karkulaisten suojelijaa, jolle siitä olisi hyötyä, tai saa itselleen, välistä murhankin avulla, passia, jolla voisivat kaikkialla oleskella — tulevat he syksyksi, jollei heitä sitä ennen saada kiinni, suurissa joukoissa kaupunkeihin, päästäksensä maankulkijoina vankilaan talveansa viettämään toivoen tietysti voivansa kesän tullen karata sieltä jälleen.
Kevät ei voinut olla minuunkaan vaikuttamatta. Muistan, kuinka minä joskus halukkaasti katselin paalujen raosta ja seisoin kauan aikaa nojautuneena aitausta vasten, silmäillen jäykästi ja kyllästymättä, kuinka ruoho viheriöitsi linnamme vallilla ja kuinka etäinen taivas kävi yhä sinisemmäksi. Levottomuus ja suru kasvoivat päivä päivältä ja vankila tuntui yhä enemmän vastenmieliseltä. Vihamielisyys, jota minä aatelismiehenä sain ensimäisten vuosien kuluessa alinomaa kärsiä muilta vangeilta, vaivasi minua entistä enemmin. Näinä ensi vuosina menin minä usein sairashuoneeseen ilman mitään tautia, ainoastaan sen vuoksi, etten tarvitsisi olla vankilassa ja kärsiä alinomaista vihaa muiden puolelta. "Tekö rautanoukat, tekö olette meitä noukkineet?" sanoivat meille vangit, ja minä kadehdin vankilaan saapuvia alhaisoon kuuluvia miehiä. He tulivat kohta kaikkien toveriksi. Ja niinpä vaikutti kevät, vapauden ja ilon aika minuun surullisella, ikävällä tavalla. Paaston loppupuolella, luullakseni kuudennella viikolla, piti minun paastota. Jo ensimäisen viikon alussa oli vanhin aliupseeri jakanut vangit paastoviikkojen mukaan seitsemään osaan. Kussakin osassa tuli siten olemaan noin kolmekymmentä henkeä. Paastoviikko oli minulle mieluisa. Paastoojat vapautettiin työstä. Me kävimme lähellä olevassa kirkossa, noin pari-kolme kertaa päivässä. Pitkään aikaan en ollut käynyt Herran huoneessa. Suurenmoinen jumalanpalvelus, johon olin tottunut jo lapsuudestani vanhempieni kodissa, juhlalliset rukoukset, maahan kumarrukset — kaikki se muistutti minulle kaukaista entisyyttä, muistutti nuoruuteni aikaa, ja tuntuipa hyvältä, kun meidät lähetettiin aamulla pitkin jäätynyttä maata ladatulla pyssyllä varustetun sotamiehen seurassa kirkkoon. Sotamies ei tullut kuitenkaan sen sisälle. Kirkossa asetuimme me taajana joukkona aivan oven suuhun, jonne kuului vaan virrenlukijan kova ääni ja näkyi joskus vilaukselta papin musta kaapu sekä hänen paljas päälakensa. Muistui mieleeni, kuinka minä lapsuuteni aikana olin katsellut kirkossa alhaista kansaa, joka tungeskeli oven suussa ja nöyrästi väistyi paksujen olkapolettien tai hyvinvoivan herrasmiehen taikkapa myöskin komeasti puetun, jumalisen rouvasihmisen edestä, jotka kaikin mokomin tahtoivat päästä etupuolelle ja olivat alinomaa valmiit riitelemään ensimäisistä paikoista. Silloin näytti minusta, että oven suussa olijat rukoilivatkin toisin kuin perimmäiset, rukoilivat nöyrästi ja hartaasti, ikäänkuin tuntien täydellisesti alennuksensa tilan.
Nyt piti minunkin seistä samalla paikalla, eikä edes aivan samallakaan; meidän luotamme väistyivät kaikki, ikäänkuin olisivat meitä pelänneet; meille annettiin tuon tuostakin almuja, ja muistanpa, että se tuntui minusta omituisen mieluisalta ja hyvältä. "Olkoon vaikka niinkin!" ajattelin itsekseni. Vangit rukoilivat hyvin hartaasti ja kukin heistä uhrasi vähäpätöisen kopeikkansa kynttilän ostoa tai kirkon kolehtia varten. "Olemmehan mekin ihmisiä", ajattelivat he kenties silloin tai tunsivat rinnassaan, että Jumalan edessä olimme kaikki samanlaisia… Me kävimme Herran ehtoollisella ennen aamu-jumalanpalvelusta. Kun pappi kalkki kädessä luki sanat: "…ota minut vastaan niinkuin sinä otit ryövärin vastaan" — sovittivat vangit nämä sanat itseensä ja lankesivat polvilleen niin että kahleet rämähtivät.
Pääsiäisviikko oli käsissä. Kullekin vangille annettiin esimiesten määräyksestä kananmuna ja palanen vehnäleipää. Kaupungista oli nytkin lähetetty paljon antimia. Myöskin pappi ristin kanssa tuli luoksemme ja esimiehet kävivät meitä katsomassa; taaskin valmistettiin rasvaista kaalisoppaa, taaskin ilmestyi humalaisia ja hoipertelevia aivan samoin kuin jouluna, sillä eroituksella kuitenkin, että nyt sai kävellä vankilan pihalla ja lämmitellä auringon paisteessa. Olo oli valoisampaa ja väljempää kuin talvella, mutta samalla myöskin ikävämpää. Pitkä, loppumaton kesäpäivä kävi erittäin tukalaksi juhlina. Arkipäivät saatiin kulumaan työn-teolla.
Kesäiset työt olivat paljoa vaikeammat kuin talviset. Vangit rakensivat, kaivoivat maata, kasailivat tiilejä; toiset heistä tekivät sepän, nikkarin ja maalarin töitä ruunun rakennuksia korjattaessa. Toiset kävivät tiiliä tekemässä. Tätä työtä pidettiin meillä vaikeimpana. Tiilitehdas oli noin kolmen tai neljän virstan päässä linnasta. Joka päivä noin kello kuuden aikaan aamulla lähti koko kesän kuluessa iso joukko vankeja, noin viisikymmentä miestä, tiilintekoon. Tähän toimeen valittiin karkean työn tekijöitä, s.o. semmoisia, jotka eivät olleet käsityöläisiä eivätkä harjoittaneet mitään ammattia. He ottivat mukaansa leipää, sillä paikan etäisyyden vuoksi ei ollut edullista käydä kotona syömässä ja siten kulkea noin kahdeksan virstaa liikaa; he söivät päivällisensä vasta illalla työstä palattuansa. Urakka taas annettiin joka päiväksi erältänsä ja oli sellainen, että siihen tarvittiinkin kokonainen päivä. Ensiksikin oli savi kaivettava sekä kuljetettava määrätylle paikalle; kun sitten vesi oli kannettu, piti savea polkea kuopassa ja vihdoin tehdä siitä tiilejä, luullakseni parisataa, ehkäpä puolikolmattakin sataa. Minä kävin tehtaalla ainoastaan kaksi kertaa. Työmiehet palasivat sieltä illalla väsyneinä, vaivaantuneina ja nurisivat koko kesän kuluessa toisille vangeille siitä, että heidän piti tehdä raskainta työtä. Semmoinen nurina oli heille ikäänkuin lohdutuksena. Jotkut kävivät kuitenkin tiilinteossa mielellään; sillä olihan tehdas kaupungin ulkopuolella, avonaisella, yksinäisellä paikalla Irtishin rannalla. Olihan ainakin hauskaa katsella ympärilleen tarvitsematta nähdä vankilaa! Saattoihan myöskin polttaa tupakkaa vapaasti ja loikoa huviksensa puolentunnin verran nurmikolla. Minä kävin joko verstaassa, niinkuin ennenkin, tai alabasteria tekemässä taikka myöskin olin tiilin kantajana, kun toiset rakensivat. Viimemainitussa työssä piti minun kerran kuljettaa tiiliä Irtishin rannalta rakennuksilla olevalle kasarmille seitsemänkymmenen sylen päähän linnan vallin yli, ja sellainen työ kesti kaksi kuukautta peräkkäin. Mutta olinpa kuitenkin hyvillämielin, vaikka nuora, jolla kannoin tiilejä, hieroi alinomaa olkapäätäni. Minä iloitsin siitä, että työstä voimani nähtävästi lisääntyivät. Alussa jaksoin minä kantaa kerrallaan ainoastaan kahdeksan tiiliä, joista kukin painoi noin kaksitoista naulaa. Mutta sitten saatoin kantaa kaksitoista, jopa viisikintoista ja se seikka ilahutti minua. Ruumiillista voimaa tarvitaan vankilassa yhtä paljon kuin siveellistäkin, jotta voisi kestää tämän kirotun elämän aineellisia hankaluuksia. Mutta minä tahdoin elää vankeuteni jälkeenkin.
Tiilien kantaminen ei miellyttänyt minua ainoastaan sen tähden, että ruumiini voimat siten lisääntyivät, vaan myöskin siitä syystä, että sain tehdä tätä työtä Irtishin rannalla. Minä puhun usein tästä rannasta sen vuoksi, että ainoastaan siellä sain nähdä Luojan maailmaa, puhdasta, kirkasta laaksoa, asumattomia, vapaita aroja, jotka tyhjyydellään tekivät minuun omituisen vaikutuksen. Siellä voin asettua selin linnaan, joten se katosi näkyvistä. Kaikki muut työt tehtiin linnassa tai sen läheisyydessä. Jo ensi päivistä rupesin minä vihaamaan tätä linnaa ja etenkin muutamia sen rakennuksia. Majuurimme asumus näytti minusta kirotulta, ilettävältä paikalta ja minä en voinut olla tuntematta katkeruuden tunteita, kun sen sivu satuin kulkemaan. Mutta rannalla saatoin unohtaa kaikki katsellessani erämaan avaruutta. Kaikki oli minulle siellä rakasta, armasta: niinhyvin sinisellä taivaalla kirkkaasti paistava aurinko kuin myöskin kaukainen laulu, joka kajahteli kirgiisiläiseltä rannikolta. Kun sitten katselin kauan aikaa ympärilleni, niin huomasinkin jonkun köyhän kirgiisiläisteltin; sen läheisyydessä oli tavallisesti savua ja kirgiisiläisvaimo, joka hääri kahden lampaansa kanssa. Kaikki tämä oli köyhää, villiä, mutta kuitenkin vapaata. Saattoi nähdä myöskin jonkun linnun lentävän ilman halki ja seurata kauan aikaa sen lentoa: väliin kosketti se veden pintaa, katosi sitten näkyvistä ja ilmestyi taas kaukana, tuskin häämöttävänä pilkkuna… Pieni, kuihtunut kukkanenkin, jonka minä aikaisin keväällä löysin kivien kolosta, veti taudintapaisesti huomiotani puoleensa. Suruni tänä ensimäisenä vankeusvuotenani oli kovin suuri ja vaikutti mieleeni häiritsevästi, katkerasti. Senpä tähden en minä voinutkaan huomata kaikkea, mitä ympärilläni tapahtui. Minä suljin silmäni enkä tahtonut kaikkea nähdäkään. Pahanilkisten vankeustoverieni joukossa en minä huomannut hyviä ihmisiä, jotka vastenmielisestä ulkomuodostaan huolimatta kykenivät ajattelemaan ja tuntemaan. Myrkyllisten sanojen ohessa en huomannut ystävällisiä, jotka olivat sitä kalliimpia, koska ne lausuttiin teeskentelemättömästi, välistä sydämen pohjasta, sydämen, joka oli ehkä kärsinyt enemmän kuin omani. Mutta miksi puhuisin siitä kovin laveasti? Minä olin mielissäni, kun kotiin palanneena tunsin itseni kovin väsyneeksi; ajattelin: ehkäpä nyt saan unta! Sillä nukkuminen oli kesällä raskasta, melkeinpä raskaampaa kuin talvella. Illat olivat tosin joskus hyvin mieluisat. Aurinko, jonka säteet eivät koko päivänä poistuneet vankilan pihasta, alkoi vähitellen laskeutua maillensa. Ilma kävi viileäksi ja sen jälkeen tuli (suhteellisesti puhuen) kylmänlainen yö. Odotellessaan vankilan lukitsemista, kävelivät vangit pihalla. Suurin osa heistä hääräili kuitenkin kyökissä. Siellä keskusteltiin aina jostain päivän kysymyksestä, juteltiin niitä näitä jonkun huhun johdosta, joka usein tuntui hullunkuriselta, vaan herätti kuitenkin vangeissa tavatonta uteliaisuutta; kerrottiin esim., että majuuriamme aiotaan panna viralta. Vangit olivat herkkäuskoisia kuin lapset; he tiesivät, että huhu oli perätön, että sen oli pannut liikkeelle tunnettu lörpöttelijä Kwasow, joka jo kauan aikaa sitten oli kadottanut kaiken luottamuksen, koska hän valehteli joka askeleella: siitä huolimatta tarttuivat kaikki hänen levittämäänsä huhuun, punniten ja arvostellen sitä sekä lohduttaen sillä itseänsä. Asia päättyi kuitenkin niin, että he suuttuivat vihdoin itseensä ja häpesivät omaa herkkäuskoisuuttaan.
— Kukas hänet panisi viralta! huusi joku; — onhan hänellä siksi paksu niska, kylläpähän kestää!
— No, onpa hänelläkin herransa! vastasi eräs tulinen ja ymmärtävän näköinen, mutta tavattoman riidanhaluinen vanki.
— Eihän toinen korppi toisen silmää puhkaise! huomautti jyrkästi eräs harmaapäinen vanki, joka yksinään söi kaalia nurkassa.
— Luuletkos, että esimiehet tulevat sinulta kysymään, panevatko hänen viralta vai eivät? lisäsi välinpitämättömänä neljäs rämpytellen hiljalleen balalaikkansa kieliä.