— Siis todellakin asia käypi siksi, että majuuri pannaan viralta pois, huomautti Kwasow, joka oli pieni, punakka mies, kiivasluontoinen ja hyvin tolkuton. Hän olikin pannut liikkeelle huhun majuurin viralta panemisesta.
— Kylläpähän lahjoo! tokasi siihen äskenmainittu jörönnäköinen vanki, joka jo oli saanut kaalisopan suuhunsa.
— Lahjoo kuin lahjookin, sanoi toinen. — Vähäkös hän on rahoja riistänyt itselleen! Ennen palveli hän pataljoonassa. Joku aika sitten tahtoi hän naida ylipapin tyttären.
— Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: sai kääntyä tyhjin toimin pois; siis onkin hän köyhä. Ei hänestä ole naimaan! Kovin on tyhjä mies. Pääsiäisen aikaan kadotti hän kaikki korttipelissä; Fetka sen niin kertoi.
— Niin; kyllä hän osaa tuhlata.
— Oh, veliseni, kyllähän minäkin olin naimisissa. Ei ole köyhästä naimaan: yökään ei tahdo riittää! huomautti Skuratow, yhtyen keskusteluun.
— Kuinkas muuten! Sinusta tässä olikin juuri kysymys, huomautti entinen kirjuri. — Ja sinä, Kwasow, olet pöllö, sen sanon suoraan. Luuletkos sinä todellakin, että majuuri voi lahjoa semmoisen kenraalin ja että semmoinen kenraali tulee tosiaankin Pietarista käsin majuurin tähden? Pöllö olet sinä, se sinä olet.
— Kuinkas sitten? Eikös kenraalit otakkaan lahjoja? kysäsi joku epäilevästi.
— Se on tietty, etteivät ota, mutta jos ottavat, niin ottavat runsaasti.
— Tietysti runsaasti, arvon mukaan.