— Hyvä Jumala, mitä tuo on olevinaan? — Varvara Petrovna huudahti.
— Se on, kun kesällä, — kiiruhti kapteeni selittämään huitoen käsillään kiukkuisen kärsimättömästi kuten ainakin runoilija, jota häiritään kesken lausumisen, — kun juomalasiin joutuu kesällä kärpäsiä, syntyy kärpäsmäisyyttä, jokainen hölmökin sen ymmärtää, älkää keskeyttäkö, saatte kuulla, saatte kuulla… (hän huitoi yhä käsillään).
Paikan löysi torakka,
Kärpäset napisemaan:
Täynnä jo on purnukka,
Saa, Jupiter, auttamaan!
Riita jatkui yhä vain.
Tuli Nikifor,
ukko mitä jaloin…
Tätä kohtaa en ole vielä saanut valmiiksi, mutta onhan se yhdentekevää, kerron kumminkin itse ajatuksen! — kapteeni puhua räkätti. Nikifor ottaa lasin ja huudoista huolimatta heittää koko komedian pesupurtiloon, sekä kärpäset että torakan, mikä olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Mutta huomatkaa, huomatkaa, arvoisa rouva, torakka ei napise! Kas siinä vastaus kysymykseenne "miksi?" — hän huudahti riemuissaan. — "To-rak-ka ei napise!" — Mitä taas tulee Nikiforiin, niin tämä on kuvaavinaan luontoa, — hän puhui hyvin nopeasti astellen itsetietoisena pitkin huonetta.
Nyt Varvara Petrovna suuttui jo silmittömästi.
— Mutta sanokaapa, mistä rahoista te olette maininnut, rahoista, jotka muka Nikolai Vsevolodovitš on lähettänyt teille, mutta joita te ette ole saanut, ette ainakaan kaikkia, ja sen johdosta olette rohjennut syyttää erästä minun perheeseeni kuuluvaa henkilöä?
— Panettelua! — kiljaisi Lebjadkin nostaen traagillisesti ilmaan oikean kätensä.
— Ei se ole pelkkää panettelua.
— Arvoisa rouva, on olosuhteita, joissa on parempi antaa häväistä perhekunniaansa kuin ilmaista totuus. Ei Lebjadkin ilmaise sellaista, mikä on salattava, ei hyvä, rouva.
Omanarvontunne sokaisi häntä ja sai hänet hurmioon. Ainakin hän itse kuvitteli saaneensa yliotteen. Hän olisi nyt tahtonut loukata, olla ilkeä, näyttää valtaansa.