Mutta Varvara Petrovna alkoi vain torjuvasti viittailla käsillään.
Kapteeni kumarsi hyvästiksi, astui pari askelta ovelle päin, pysähtyi äkkiä, painoi kättänsä sydämelleen aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan aikoi juuri poistua käytävään, kun samassa hän kohtasikin ovessa Nikolai Vsevolodovitšin, joka väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä. Näytti siltä, kuin kapteeni olisi äkkiä kutistunut pienemmäksi, ja hän jäi seisomaan paikoilleen kuin kivettynyt, irroittamatta katsettaan Nikolai Vsevolodovitšista, aivan kuin kuoliniskua odottava kaniini. Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi hetkiseksi, työnsi kevyesti kädellään hänet syrjään ja astui vierashuoneeseen.
VII.
Hän oli iloinen ja rauhallinen. Ehkä hänelle oli aivan äskettäin tapahtunut jotakin oikein hyvää, josta me emme vielä tietäneet mitään. Näytti vain siltä, että hän oli jostakin erikoisen tyytyväinen.
— Voitko suoda minulle anteeksi, Nicolas? — Varvara Petrovna ei malttanut olla huudahtamatta ja nousi kiireisesti poikaansa vastaan.
Mutta Nicolas vain nauroi ääneensä.
— Arvasinhan minä! — hän huudahti hyväsydämisen leikillisesti. — Näen, että te jo tiedätte kaiken. Kun lähdin täältä äsken, aloin vaunuissa ajatella: "Olisihan minun ehkä pitänyt kertoa vaikkapa jokin pikku juttu, mitenkä minä sillä lailla lähdin?" Mutta samassa muistin, että jäihän tänne Pjotr Stepanovitš, ja silloin pääsin heti siitä huolesta.
Puhuessaan hän heitti ympärilleen nopeita silmäyksiä.
— Pjotr Stepanovitš kertoi meille täällä muinaisen pietarilaisen tarinan erään omituisen miehen elämästä, — aloitti Varvara Petrovna yhä vieläkin haltioituneena, — erään oikullisen ja hullun miehen elämästä, miehen, jota kuitenkin aina ohjasivat ylevät tunteet ja joka menetteli aina ritarillisen jalomielisesti.
— Ritarillisenko? Oikeinko te olette menneet niin pitkälle? — Nicolas nauroi. — Olen muuten Pjotr Stepanovitšille tällä kertaa hyvin kiitollinen hänen kiirehtimisestään (tätä sanoessaan hän vaihtoi pikaisen katseen Pjotr Stepanovitšin kanssa). Teidän on hyvä tietää, maman, että Pjotr Stepanovitš on yleisesti tunnettu sovinnonrakentajana. Se on hänen osansa, tautinsa, keppihevosensa, ja suosittelen häntä teille lämpimästi sellaisena. Voin melkein arvata, mitä hän taas on saanut kyhätyksi kokoon. Hän sepittelee aivan kuin johonkin määrättyyn tarkoitukseen jos jonkinlaisia juttuja, silloin kun kertoo. Hänen päässään on kokonainen kanslia. On muistettava, että hän on realisti, hänen on siis aivan mahdotonta valehdella, ja totuus on hänelle usein menestystäkin kalliimpi… tietenkin lukuunottamatta niitä erikoisia tapauksia, jolloin menestys on vielä totuuttakin kalliimpi. — Puhuessaan hän koko ajan katseli ympärilleen. — Tästä näette siis aivan selvästi, maman, että teillä ei ole mitään syytä pyytää minulta anteeksi, ja jos tässä on jonkinlainen hulluus kysymyksessä, niin se on ennen kaikkea etsittävissä minun teoistani, ja loppujen lopuksi minä siis olen kuin olenkin — hullu… jollei muuta varten, niin täytynee minun ainakin täällä pitää yllä entistä mainettani…