Samassa hän jo syleili hellästi äitiänsä.
— Oli miten oli, mutta tästä on jo niin paljon puhuttu, että voimme jo hyvin lopettaa tähän koko jutun, — hän lisäsi, ja hänen äänensä sai tätä sanoessa omituisen kuivahkon kalsean sävyn. Varvara Petrovna tunsi hyvin tuon sävyn, mutta hänen kiihoittuneisuuttaan se ei sittenkään voinut nyt hillitä, vaan päinvastoin se sitä vain yllytti.
-— Enhän osannut odottaakaan sinua ennen kuin kuukauden kuluttua,
Nicolas!
— Selitän teille, maman, tietenkin kaiken, mutta tällä kertaa…
Ja samassa hän jo lähestyi Praskovja Ivanovnaa.
Mutta Praskovja Ivanovna tuskin vilkaisi häneen, vaikka olikin puoli tuntia sitten hänen saapuessaan ollut hänen tulostaan hyvin hämmästynyt. Hänellä oli nyt jo uusia huolia. Aina siitä hetkestä asti, kun kapteeni oli lähtenyt ja törmännyt ovessa Nikolai Vsevolodovitšia vastaan, Liza oli alkanut naureskella, ensin hiljaa hihittäen, sitten puuskittain, ja viimein hänen naurunsa paisui yhä enemmän ja enemmän käyden yhä kuuluvammaksi ja huomiotaherättävämmäksi. Hän oli käynyt myös kasvoiltaan aivan punaiseksi. Hänen mielentilansa, äskeiseen synkkään verrattuna, oli nyt silminnähtävästi muuttunut. Nikolai Vsevolodovitšin keskustellessa Varvara Petrovnan kanssa hän oli parisen kertaa pyytänyt Mavriki Nikolajevitšia luokseen aivan kuin kuiskatakseen hänelle jotakin, mutta aina kun tämä oli kumartunut hänen puoleensa, hän oli alkanut ääneensä nauraa. Syrjästä katsoen näytti aivan siltä, kuin hän olisi nauranut Mavriki Nikolajevitš-paralle. Hän näytti kyllä yrittävän hillitä itseänsä ja vei tuon tuostakin nenäliinansa suulleen. Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häntä kohti tervehtiäkseen häntä mitä viattomimman ja hyväntahtoisimman näköisenä.
— Suottehan minulle anteeksi, — Liza vastasi hänelle hätäisesti, — te… te… kai olette tavannut Mavriki Nikolajevitšin… Hyvä Jumala, miten sopimattoman pitkä te olette, Mavriki Nikolajevitš!
Ja taas kajahti nauru. Mavriki Nikolajevitš oli tosin pitkä, mutta hänen pituudessaan ei ollut suinkaan mitään sopimatonta.
— Te… tulitteko kauan sitten? — Liza hätäili puhuessaan ja koetti hillitä nauruaan joutuen vain yhä enemmän hämilleen, mutta hänen silmänsä loistivat nyt.
— Noin kaksi tuntia sitten, — vastasi Nicolas katsellen häntä tarkasti. Mainittakoon, että hänen käytöksensä oli hillittyä ja kohteliasta, mutta heti kun hän jätti kohteliaisuuden syrjään, hän kävi veltoksi ja välinpitämättömän näköiseksi.