— En ollenkaan bienfail'n vuoksi, tarvitsen itse apulaista.
— Tunnen Šatovin hyvin, — kiiruhdin sanomaan, — ja jos suvaitsette ilmaista asianne minulle, käyn heti Šatoville puhumassa.
— Sanokaa siinä tapauksessa hänelle, että hän huomenaamulla kahdeltatoista tulisi luokseni. Sepä erinomaista! Kiitän! Mavriki Nikolajevitš, oletteko valmis lähtemään?
Ja niin he poistuivat. Minä tietenkin lähdin heti juoksujalkaa Šatovin luo.
— Mon ami! — Stepan Trofimovitš saavutti minut vasta portailla, — tulkaa välttämättä luokseni kymmeneltä tai yhdeltätoista, sitten kun olen palannut kotiin. Olen syyllinen, liian paljon syyllinen teidän silmissänne ja kaikkien, kaikkien muidenkin silmissä.
VIII.
Šatovia en tavannut kotoa. Kävin uudelleen parin tunnin kuluttua; hän ei ollut vieläkään saapunut. Lopulta, jo kellon lähestyessä kahdeksaa illalla, lähdin vielä kerran häntä tapaamaan jättääkseni ainakin kirjelipun siinä tapauksessa, että hän vieläkään ei olisi saapunut. En nytkään tavannut häntä. Hänen asuntonsakin oli lukossa, sillä hän asui aivan yksin, palvelijatta. Ajattelin hetkisen, pistäytyisinkö kapteeni Lebjadkinin asuntoon alakerrokseen kysyäkseni sieltä Šatovia, mutta tämänkin asunto oli lukittu. Sieltä ei näkynyt valon häivettäkään, ei kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki oli kuin kuollutta. Uteliaana kuljin Lebjadkinin oven sivuitse muistellen, mitä hänestä äskettäin olin kuullut. Loppujen lopuksi päätin tulla uudelleen huomenna jo varhain aamulla. Eihän kirjelippuun ollut luottamista. Šatov ei ehkä välittäisi siitä yhtään mitään, hän oli usein itsepäinen ja lisäksi perin kaino. Sadatellen huonoa onneani aioin poistua. Ehdittyäni jo portista kadulle tapasinkin äkkiä herra Kirillovin. Hän oli tulossa kotiinsa ja tunsi ensimmäisenä minut. Koska hän itse alkoi asiatani kysellä, kerroin hänelle kaiken pääpiirteissään, vieläpä senkin, että olin kirjoittanut kirjeen, vaikka en siihen luottanutkaan.
— Tulkaa, — hän sanoi, — kyllä järjestän.
Muistin, että Liputinin sanojen mukaan hän oli tänä aamuna vuokrannut itselleen asunnon pihan perällä olevasta puisesta sivurakennuksesta. Tässä sivurakennuksessa, joka oli hänelle liian suuri, piti asuntoaan myös muudan vanha, kuuro muori, joka samalla oli hänen siivoojansa. Talon isännällä oli näet uudessa talossa, jossakin toisen kadun varrella teetupa, ja tämä eukko, luultavasti joku isännän sukulainen, oli jäänyt huolehtimaan vanhasta talosta. Sivurakennuksen huoneet olivat muuten jokseenkin puhtaat, mutta seinäpaperit olivat tahraiset. Siinä huoneessa, johon ensiksi tulimme, kaikki huonekalut olivat erityylisiä, sattumalta kokoonhaalittuja ja kaikki huonossa kunnossa. Siellä oli pari pelipöytää, leppäpuinen lipasto, iso, aivan kuin jonkin pirtin tai keittiön pöytä, tuoleja ja sohva ristikkoselkänojineen sekä kovine nahkaistuimineen. Nurkassa oli vanhanaikainen pyhäinkuva, jonka edessä olevan lamppusen eukko oli nähtävästi jo ennen tuloamme sytyttänyt tuikkimaan. Seinillä riippui pari himmentynyttä öljymaalausta, joista toinen esitti keisari Nikolai Pavlovitš-vainajaa, joka oli nähtävästi maalattu jo kaksikymmenluvulla, ja toinen jotakuta piispaa.
Herra Kirillov sytytti huoneeseen tultuaan kynttilän ja otti matkalaukustaan, joka oli nurkassa vielä purkamattomana, kirjekuoren, lakkaa ja kristallisen sinetin.