— Typerää. Joutavia. Suurta turhaa, sillä Lebjadkin on juovuksissa. Liputinille en puhunut; selitin turhia; hän vääristeli. Liputinilla paljon mielikuvitusta, turhista rakensi vuoria. Eilen uskoin Liputinia.
— Tänään uskotte minua,— naurahdin.
— Te tiesitte kaiken jo äsken. Liputin on heikko, tai hätäilee, tai vaarallinen, tai… kade.
Viimeinen sana hämmästytti minua.
— Te olette muuten varannut häntä varten niin monta kategoriaa, että onhan hänen johonkin niistä sovittava.
— Tai kaikkiin yht'aikaa.
— Totta on sekin. Liputin on — kaaos! Oliko tosiaankin valhetta se, mitä hän äsken kertoi, se nimittäin, että kirjoitatte jotakin teosta?
— Miksikä valhetta? — Ja kulmat rypyssä hän taas alkoi tuijottaa maahan.
Pyysin anteeksi ja vakuutin, etten suinkaan tahtonut urkkia häneltä mitään, minkä hän kerran tahtoi salata. Hän punastui.
— Sanoi totta, kirjoitan. Mutta on yhdentekevää.