Hetkisen olimme kumpikin vaiti. Äkkiä levisi hänen kasvoilleen tuo äskeinen lapsen hymy.
— Sen, noista päistä, keksi kirjoista, ja itse ensiksi puhui minullekin, tajuaa huonosti, ja minä etsin vain syitä, miksi ihmiset eivät uskalla tappaa itseänsä, siinä kaikki. Ja tämä on myös yhdentekevää.
— Kuinka eivät uskalla? Onko itsemurhia mielestänne vähän?
— Hyvin vähän.
— Oletteko tosissanne sitä mieltä?
Hän ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan ja alkoi mietteissään astella huoneen päästä toiseen.
— Mikä teidän mielestänne estää sitten ihmisiä tekemästä itsemurhia? — kysäisin.
Hän katsahti minuun kiinteästi, aivan kuin yrittäen muistella, mistä oikeastaan olimme keskustelleet.
— Minä… minä vielä vähän tiedän… kaksi ennakkoluuloa estää… kaksi asiaa… vain kaksi. Toinen hyvin pieni, toinen hyvin suuri. Mutta pienempikin on hyvin suuri.
— Mikä on se pienempi?