— Liputin siis tietää?
— En voinut muutenkaan. Mutta Liputin ei uskalla, senhän te tiedätte itsekin. Apropos, pitäisi käydä meikäläisiä tervehtimässä, toisin sanoen heikäläisiä eikä meikäläisiä, sillä muutenhan te taas takerrutte siihen sanaan. Olkaa huoleti, ei nyt vielä, vaan joskus myöhemmin. Nyt sataa. Ilmoitan heille, kokoonnutaan sitten illalla. Ne odottelevat pesässään suu auki kuin naakanpojat, millaisia tuomisia olemme tuoneet. Tulista väkeä. Kirjat esille ja sitten väittelemään. Virginski — »yleisihminen», Liputin, fourieristi, omaa huomattavia poliisintaipumuksia. Tämä mies on, sanon sen, eräällä tavalla korvaamaton, mutta häntä on pidettävä lujilla, ja lopuksi se pitkäkorvainen, joka esittää oman systeeminsä. Ja tiedättekö mitä, he ovat loukkaantuneita siitä, että en ole heistä tietävinänikään, heitän joskus kylmää vettä heidän niskaansa, hehe! Mutta siellä on sittenkin käväistävä.
— Te olette kai esittänyt siellä minut jonakuna johtohenkilönä? — virkahti Nikolai Vsevolodovitš mahdollisimman välinpitämättömästi. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti. — — Muuten, — hän jatkoi puhettansa, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä ja yrittäen kokonaan päästä tähän vastaamasta, — minähän kävin pari kolme kertaa kunnianarvoisen Varvara Petrovnan luona, ja silloinkin minun oli pakko puhua paljon.
— Sen saattaa arvatakin.
— Ei älkää arvailko suotta, sanoin vain, että teistä ei missään tapauksessa tule murhaajaa ja muita samantapaisia imelyyksiä. Ja ajatelkaas, jo heti seuraavana päivänä hänen tiedossaan oli, että vein Marja Timofejevnan joen yli. Tekö hänelle sen kerroitte?
— En minä ainakaan.
— Tiesinhän, että ette te. Mutta kuka muu, paitsi te, olisi sen saattanut kertoa? Olisi hauskaa tietää.
— Liputin tietenkin.
— E-ei, Liputin se ei ole ollut, — sanoi Pjotr Stepanovitš tuskin kuuluvasti rypistäen kulmakarvojaan. — Minäpä tiedän kuka. Tämä olisi niin Šatovin tapaista… Muuten, roskaa kaikki tyynni, jättäkää koko juttu sikseen. Vaikka oikeastaanhan tämä olisi hyvin tärkeätä… Muuten odotin koko ajan, että teidän rouva äitinne yht'äkkiä kysyä tokaisee siitä pääasiasta… Niin, ja koko ajan hän on ollut kauhean synkkänä, mutta tänään tultuani tänne näin, että hänen kasvonsa aivan loistivat ilosta. Mitäs se tahtoo sanoa?
— Luultavasti sen vuoksi, että lupasin hänelle tänään kunniasanallani kosia Lizaveta Nikolajevnaa viiden päivän kuluessa tästä päivästä lukien, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi samassa odottamattoman avomielisesti.