— Vai niin, sehän on totta, — Pjotr Stepanovitš puhua leperteli aivan kuin hieman hämillään. — Huhuillaan kihlauksesta, tehän tiedätte? Eikö liene tottakin. Mutta te olette oikeassa, kyllä hän tulee luoksenne, jos vain kutsutte, vaikkapa olisi jo menossa vihille toisen kanssa. Ettehän suutu, että minä näin…
— En, en ollenkaan.
— Huomaan, että tänään on vaikeata saada teitä suuttumaan, ja se peloittaa minua. Olen hyvin utelias näkemään, miten te huomenna ilmestytte. Teillä on varmaankin jo monta kepposta valmiina. Ettehän suutu, että minä näin…?
Nikolai Vsevolodovitš ei vastannut mitään, mikä sai Pjotr Stepanovitšin aivan vimmastumaan.
-— Muuten, oikeinko te tosissanne puhuitte äidillenne Lizaveta
Nikolajevnasta? — hän kysäisi.
Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kylmän tarkkaavaisesti.
— Jaha, ymmärrän, vain rauhoittaaksenne häntä, no niin.
— Mutta jospa olisinkin tosissani? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš lujasti.
— No, mitäs sitten muuta kuin Jumala kanssanne, kuten tällaisissa tapauksissa on tapana sanoa. Eihän se häiritse asiaa (huomasitteko, en sanonut meidän asiaamme, te ette pidä sanasta meidän), ja minä, minä taas olen aina valmis palvelukseenne, tiedättehän sen.
— Niinkö arvelette?