— Taktiikkaa en käytä. Voitte nyt tehdä, kuten itse haluatte. Jos tahdotte, niin myöntäkää, jos ette tahdo, niin kieltäkää. Siinä on minun uusi taktiikkani. Ja meidän asioistamme, niistä en hiisku sanaakaan ennenkuin vasta sitten, kun käskette. Te nauratte? Terveydeksenne, nauranhan itsekin. Mutta puhukaamme vakavasti, vakavasti, vakavasti, vaikka tosin se, joka kiirehtii, sehän on heikkolahjainen, eikö totta? Mutta olkoon menneeksi, ollaan sitten heikkolahjaisia, mutta puhutaan kuitenkin vakavasti.
Hän puhui tosiaankin vakavissaan ja aivan toisin äänensävyin kuin aikaisemmin. Hän kävi huomattavasti levottomammaksikin, niin että Nikolai Vsevolodovitš katsahti jo häneen uteliaana.
— Sanoitte, että olette muuttanut käsityksenne minusta? — hän virkkoi.
— Muutin käsitykseni teistä sinä hetkenä, jolloin te veitte kätenne selkänne taakse Šatovin jälkeen… riittää jo, riittää, älkää kyselkö mitään, en sano enää mitään muuta.
Hän hyppäsi pystyyn, teki muutaman torjuvan liikkeen käsillään, mutta kun kysymyksiä ei kuulunut ja kun ei ollut syytä lähteä poiskaan, hän istuutui uudelleen nojatuoliin jonkin verran rauhallisempana.
— Apropos, lainausmerkkien välissä, — hän aloitti taas rupattelunsa, — toiset täällä jo höpisevät, että te varmasti otatte hänet hengiltä, löivätpä siitä vetoakin, niin että Lembke jo aikoi panna poliisit. liikkeelle, mutta Julija Mihailovna kielsi jyrkästi… Riittää, riittää jo siitäkin, tahdoin vain ilmoittaa siitä teille. Apropos taaskin, Lebjadkinit minä sinä samana päivänä soudatin joen toiselle puolelle, senhän te jo tiedättekin. Saittehan kirjelippuni, jossa mainitsin heidän osoitteensa?
— Sain sen jo heti samana päivänä.
— Sitä en tehnyt sen vuoksi, että olen heikkolahjainen, sen tein aivan mielelläni, hyvästä sydämestäni. Vaikka se ehkä näyttäisikin teistä hieman lattealta, se on kuitenkin hyvästä sydämestä.
— Eihän se tee mitään, ehkä sen pitää sillä tavalla ollakin… — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš mietteissään. — Mutta kirjelippuja te voisitte olla minulle lähettelemättä. Pyytäisin muistamaan sen.
— Enhän muutakaan voinut, ainoastaan yhdenhän minä.