Nikolai Vsevolodovitš ei muuten vähääkään hymyillyt, vaan kuunteli häntä päinvastoin koko ajan hieman kärsimättömänä, kulmat kurtussa. — Mitä? Te taisitte sanoa: »samantekevää»? — Pjotr Stepanovitš puhua rämisi yhä (Nikolai Vsevolodovitš ei ollut sanonut sanaakaan). — Tietenkin, uskokaa pois, en minä ollenkaan sen vuoksi… en tahtonut teitä tuttavallisuudellani saattaa häpeään. Mutta tiedättekö mitä? Te olette tänään hyvin riidanhaluinen. Kiiruhdin luoksenne iloisena ja sydän avoinna, ja te, te takerrutte jokaiseen sanaani. Uskokaa pois, tänään en aio ollenkaan puhua niistä arkaluontoisimmista asioista, kunniasanallani lupaan, ja jo ennakolta suostun kaikkiin ehtoihinne!
Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti.
— Mitä? Kuinka? Taisitte sanoa jotakin. Huomaan, että taas sanoin tyhmyyden. Ette ole aikaisemmin tarjonnut ehtoja ettekä tee sitä nytkään. Uskon, uskonhan minä sen, olkaa huoleti. Tiedänhän hyvin itsekin, ettei minulle kannata niitä esittääkään, eikö niin? Minä vastaan jo ennakolta puolestanne ja teen sen tietenkin sen vuoksi, että olen niin heikkolahjainen. Heikkolahjaisuutta kaikki. Te nauratte? Mitä? Kuinka?
— Eipä mitään! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš viimein hymähtäen, — muistui vain mieleeni äsken, että käytin todellakin teistä kerran nimitystä heikkolahjainen, mutta te ette silloin ollut läsnä, teille on siis juoruttu siitä… Pyytäisin muuten teitä viimeinkin käymään käsiksi asiaan.
— Siinähän sitä jo ollaankin, sunnuntain johdostahan minä… — leperteli Pjotr Stepanovitš, – no kuka olin minä tuona sunnuntaina, mitä arvelette? Heikkolahjainen, hätiköivä keskinkertaisuus ja kuten ainakin heikkolahjainen ihminen otin väkivalloin puheenvuoron. Mutta se on jo suotu anteeksi, sillä olenhan minä — siitä jo on kaikkialla sovittu — kuten ainakin »kuusta tipahtanut», ja toisekseen, kerroinhan joka tapauksessa sievän tarinan, joka päästi teidät kaikki pälkähästä, eikö niin, eikö totta?
— Se on, te kerroitte kaiken sillä tavalla, että se herätti epäilystä, ja samalla tahdoitte osoittaa, että meillä oli salainen sopimus ja että me yhdessä pelasimme kieroa peliä, vaikka todellisuudessa ei mistään sellaisesta ollut kysymys, enkä minä pyytänyt teitä puhumaan puolestani.
— Aivan niin! Aivan niin! — huudahti Pjotr Stepanovitš riemastuneena. — Tahallanihan minä sen teinkin, että huomaisitte, missä »niksi» on. Teidän vuoksennehan oli koko tuo narrinpeli, jotta saisin teidät ansaan ja saattaisin teidät häpeään. Tahdoin nähdä, se oli pääsyy, missä määrin teitä peloittaa.
— Olisi huvittavaa tietää, minkä vuoksi te oikeastaan olette nyt noin avomielinen?
— Älkää toki suuttuko, älkää toki. Silmännehän suorastaan leimuavat. Vaikka eiväthän ne oikeastaan leimuakaan… Teitä huvittaisi tietää, miksi olen näin avomielinen? Juuri sen vuoksi tietysti, että nyt on kaikki muuttunut, entinen on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Olen muuttanut käsitykseni teistä. Kaikki vanha on lopussa. En koskaan enää saata teitä häpeään sillä vanhalla tavalla. Nyt minulla on uusi tapa.
— Olette muuttanut siis taktiikkaa?