— Olen täysin varma siitä, että olette yrittänyt parhaanne.
— Kas, sitäpä minä pelkäsinkin. Mutta muuten, mitä merkitsee tuo »yrittänyt parhaanne»? Sehän on syytös. Muuten, te olette suora, eniten pelkäsin tänne tullessani, että ette tahtoisi sitä olla.
— Enhän minä ole tahtonut millään tavalla olla suora, — sanoi Nikolai
Vsevolodovitš hieman ärtyisästi, mutta hymähti samassa.
— En tarkoittanut sitä, te erehdytte, enhän minä sitä! — Pjotr Stepanovitš viittoi käsillään, ja sanat pyörähtelivät hänen suustaan taas aivan kuin helmet. Häntä nähtävästi ilahdutti isäntänsä ärtyneisyys. — En tahdo häiritä teitä nyt meidän asiallamme, eritoten nyt, kun olette tuossa tilassa. Tulin vain tuon sunnuntaisen vuoksi ja sitäkin kosketellakseni vain sen verran, kuin on välttämätöntä, sillä eihän nyt sillä tavalla saa… Olen tullut mitä vilpittömimmin selittääkseni, — se kun on tärkeätä etupäässä minulle eikä teille, teidän itserakkautenne vuoksi olkoon tämä sanottu, mutta samalla se on myös totta. Olen tullut tänne ollakseni aina tästä lähtien vilpitön.
— Te ette siis aikaisemmin ole ollut vilpitön?
— Sen te itse hyvin tiedätte. Olen monta kertaa viekastellut… Te hymyilette, se ilahduttaa minua, sillä se antaa aihetta ryhtyä selityksiin. Minähän aivan tahallani koetin saada teidät hymyilemään sanoessani »viekastellut». Sanoin sen suututtaakseni teidät. Miten rohkeninkaan ajatella, että voin viekastella, ja vielä kaiken lisäksi, että tahdon heti ryhtyä selityksiin. Näettekö, näettekö, miten tulin heti vilpittömäksi! No, suvaitsetteko kuunnella?
Huolimatta siitä, että vieras ilmeisesti koetti edeltäkäsin keksityillä hävyttömyyksillään ja tarkoituksellisella, töykeällä naiivisuudellaan saada isännän pois suunniltaan, tämän ilme pysyi rauhallisena, jopa pilkallisenakin, ja vasta vähitellen ilmestyi kasvoihin jotakin levotonta uteliaisuutta.
— Kuulkaahan toki, — alkoi Pjotr Stepanovitš entistä vilkkaammin. — Tultuani tänne, se on yleensä tänne, tähän kaupunkiin, kymmenen päivää sitten, minä tietenkin päätin esittää määrättyä osaa. Parasta olisi tietenkin ollut ilman mitään erikoista osaa, vain näytellä omaa persoonaani sellaisenaan, eikö niin? Ei mikään ole ovelampaa kuin koettaa olla oma itsensä, sillä siihen ei usko kukaan. Täytyy tunnustaa, että päätin ottaa narrin osan, sillä sehän olisi ollut helpommin näyteltävissä kuin oman itsensä esittäminen. Mutta koska narri on äärimmäisyys, ja äärimmäisyys aina herättää uteliaisuutta, niin lopultakin päätin kuitenkin valita esitettäväkseni oman itseni. Mutta millainen on tämä »oma itseni»? Kultainen keskitie: ei tuhma eikä viisas, jokseenkin lahjaton ja kuin »kuusta tipahtanut», kuten täkäläiset tervejärkiset sanovat, eikö niin?
— Niin, saattaahan se ehkä olla niinkin, — Nikolai Vsevolodovitš hymähti tuskin näkyvästi.
— Ahaa, te olette samaa mieltä — hauskaa kuulla. Tiesinhän jo etukäteen, että siten tekin ajattelette… Ei teidän tarvitse vähääkään olla levoton, en ole yhtään vihoissani enkä ole itseäni tässä valossa esittänyt saadakseni teidän ylistelyitänne: »Ei mutta, ette te olekaan lahjaton, ei mutta, tehän olette viisas mies…» Ahaa, taas te hymyilette?… Taas jouduin satimeen. Te ette olisikaan sanonut: »Olette viisas mies», mutta olkoon miten tahansa, oletan kuitenkin, että niin te olisitte voinut sanoa. Passons, kuten isäkulta sanoo, ja sulkumerkkien välissä, älkää suuttuko minun monisanaisuuteeni. Apropos, tässähän on hyvä esimerkki siitä, miten aina puhun paljon, se on, käytän paljon sanoja ja hätäillessä en aina saa sanotuksi kaikkea kuten tahtoisin. Mutta miksi käytän paljon sanoja, ja miksi en saa sanotuksi sitä, mitä tahtoisin? Sen vuoksi, etten osaa puhua. Ne, jotka osaavat puhua, ne puhuvat aina lyhyesti. Kas, siinäkin on todistus siitä, että olen lahjaton — eikö niin? Ja koska minulla on tämä lahjattomuuden lahja jo luonnostaan, niin miksi en voisi käyttää sitä myös tahallani hyväkseni. Ja minä käytänkin sitä. Tänne aikoessani tosin päätin ensin vaieta, mutta vaikenemiseen tarvitaan suurta taitoa, eihän se siis sovi lahjattomalle, ja sitäpaitsi vaikeneminen on joka tapauksessa hyvin vaarallista. Olenkin päättänyt senvuoksi, että kaikkein parasta on puhua, mutta on puhuttava vain kuten ainakin heikkolahjainen, se on paljon, paljon, paljon, hätäillä todisteluissaan ja loppujen lopuksi sotkeutua omiin todisteluihinsa niin, että kuuntelija ei pääse teistä hullua hurskaammaksi, vaan jättää teidät viitaten kädellään, ja viisaammin tekisi, jos hän vielä sylkäisisikin lähtiäisiksi. Siitä on se hyöty, että ensiksikin kuuntelija tulee vakuutetuksi vilpittömyydestäni, kyllästyy minuun eikä ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanon. Lyön siis kolme kärpästä samalla iskulla. Luuletteko, että minua kukaan enää tämän jälkeen epäilee syylliseksi salaisiin puuhiin? Jokainen pitäisi suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku uskaltaisi hänelle väittää minun hautovan salaisia aikeita. Ja sen lisäksi minä vielä saan heidät hyvälle tuulelle, — ja se on hyvin kallisarvoista. He suovat minulle kaiken anteeksi jo yksistään sen vuoksi, että tuo viisas, joka siellä julkaisi julistuksia, osoittautuikin tyhmemmäksi, kuin mitä he itse ovat, eikö niin? Hymyilystänne näen, että myönnätte minun olevan oikeassa.