— Voi, armas taatto, suuri on armosi. Mitä teen Ja minä näin paljolla! — leski parkui.
— Vielä, vielä! — Semjon Jakovlevitš antoi nyt armolahjojensa valua virtoina.
Tuotiin lisää sokeria. »Vielä, vielä», pyhä mies käski. Tuotiin kolmas, vieläpä neljäskin keko. Sokeri tulvi tulvimalla. Luostarin munkki huokasi: kaikki tuo olisi jo tänään joutunut luostarin omaksi, jos asiat olisivat menneet vanhaa latuaan!
— Mitä minä näin paljolla? — leskipaha valitteli. — Minähän voin jo aivan pahoin! Vai onko tämä jokin ennustus, taattokulta?
— On, ennustushan se on! — joku huudahti joukosta.
— Vielä naula sokeria hänelle, vielä! — Semjon Jakovlevitš ei vieläkään asettunut.
Pöydällä oli kyllä kokonainen sokerikeko, mutta kun Semjon Jakovlevitš oli sanonut: »naula sokeria», leskelle ojennettiin naulan pussi.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — kansa siunaili tehden ristinmerkkejä! —
Selvä ennustus.
— Makeoittakaa sydämenne ensin hyvyydellä ja armolla ja tulkaa vasta sitten omista lapsistanne valittelemaan. Luu heidän luustansa pitää heidän oleman, ja kas tätä tämä tunnustähti merkitä taitaa, — hiljaa, mutta omahyväisesti virkahti paksu luostarin munkki, joka oli jätetty ilman teetä ja joka loukatun itsetuntonsa puuskassa oli ruvennut totuuden tulkitsijaksi.
— Mutta, taatto armas, puhut mitä puhut, — leski suuttui, — nehän raahasivat minua suopungilla tuleen, kun Verhisineillä syttyi palamaan. Kuolleen kissanraadon piilottivat arkkuuni ja ovat aina valmiit kaikenlaiseen ilkeyteen…