— Semjon Jakovlevitš, sanokaa minulle jotakin, olen jo kauan tahtonut tutustua teihin, — huudahti laulavalla äänellä hymyilevä, terhakka rouva, joka oli tullut meidän vaunuissamme, se samainen, joka äsken oli huomauttanut, että huvituksia ei kannattanut liikoja valikoida, pääasia oli, että ne vain huvittivat. Semjon Jakovlevitš ei edes vilkaissut häneen. Tilanomistaja, joka oli yhä polvistuneena, huoahti syvään ja kuuluvasti, aivan kuin hänen suussaan olisi kohahdutettu palkeita.
— Sokeria sekaan! — Semjon Jakovlevitš osoitti samassa kauppias-pohattaa. Tämä pujottautui esille ja pysähtyi tilanomistajan viereen.
— Lisää sokeria hänelle! — komensi Semjon Jakovlevitš yhä sittenkin, kun teetä oli jo kaadettu. Lisättiin vielä annos sokeria.
— Vielä, vielä! — Lisättiin kolmas ja vielä neljäskin kerta. Kauppias rupesi vastaaninttämättä juomaan siirappiansa…
— Hyvä Jumala! — kansa alkoi kuiskailla tehden ristinmerkkejä.
Tilanomistaja huokasi taas syvään ja kuuluvasti.
— Taattokulta! Semjon Jakovlevitš, — kajahdutti äkkiä surkeasti mutta niin rämäkästi äskeinen surkeannäköinen rouvashenkilö, ettei olisi luullut hänestä sellaista ääntä lähtevänkään. Meikäläiset olivat likistäneet hänet aivan seinän viereen. — Kokonaisen tunnin, rakkaani, olen anonut armonosoitustasi. Avaa suusi ja sano, mitä on minun, hyljätyn, tekeminen!
— Kysy! — Semjon Jakovlevitš viittasi kirkonpalvelijaa lähestymään naista, ja tämä lähestyi ristikkoaitaa.
— Oletteko tehnyt kuten Semjon Jakovlevitš viime kerralla käski? — hän kysyi leskeltä hiljaisen tasaisella äänellään..
— Lienenkö tehnyt, Semjon Jakovlevitš! Kyllä käskeekin tulla toimeen niiden kanssa, — leski parahti. — Senkin ihmissyöjät! Ovat kannelleet päälleni piirioikeuteen, uhkaavat senaatilla, omaa äitiänsä, nähkääs!
— Annettakoon hänelle!… Semjon Jakovlevitš osoitti kekosokeria.
Poikanen syöksähti luo, sieppasi sokerin ja vei sen leskelle.