— Käykö tämä päinsä? Käykö? Pyhäin; kuvansuojuksen koristukseksi? — hän kysäisi kiihkeästi munkilta.

Kyllä, tämä vastasi, — kaikkinainen anti on tervetullut.

Väkijoukosta ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei enemmän tyytymättömyyden kuin hyväksymisenkään ilmaisuja. Lizaveta Nikolajevna istuutui ratsulleen tahraantuneessa puvussaan ja ratsasti pois.

II.

Kahden päivän kuluttua kuvaamani tapauksen jälkeen tapasin Lizaveta Nikolajevnan suuressa joukossa, joka juuri oli lähdössä jonnekin. Toiset ajoivat vaunuissa, toiset olivat ratsain. Lizaveta Nikolajevna viittasi minut luokseen, käski ajomiestä pysähdyttämään hevoset ja vaati vaatimalla minua liittymään heidän seuraansa. Ajoneuvoissa liikeni tilaa minullekin, ja hän esitteli minut nauraen seuralaisilleen, upeille naisille, ja selitti, että he aikoivat hyvin mielenkiintoiselle retkelle. Hän nauroi ääneensä ja näytti suorastaan ylen onnelliselta. Aivan viime aikoina hän oli muuttunut melkeinpä vallattoman iloiseksi. Yritys oli todellakin hieman omituinen: he olivat menossa joen toiselle puolelle, kauppias Saveljevin taloon, jonka sivurakennuksessa jo kymmenisen vuotta oli asustanut kaikessa rauhassa ja ylellisyydessä, josta ei mitään puuttunut, kuuluisa — ei ainoastaan meillä, vaan koko ympäristölläkin, jopa pääkaupungeissammekin tunnettu Semjon Jakovlevitš, pyhä profeettamme. Häntä kävi jokainen tervehtimässä, etenkin matkustavat, jotka odottivat pyhän miehen sanovan heille jotakin. He kävivät kumartamassa häntä ja toivat hänelle uhrilahjojansa. Lahjoitukset, joskus suuretkin, lähetettiin, jos Semjon Jakovlevitš niitä ei heti jakanut köyhille, jumalaapelkääväisesti Jumalan temppeliin ja etupäässä Jumalanäidille pyhitettyyn luostariimme. Tämän vuoksi luostarin puolesta oli alinomaa munkki Semjon Jakovlevitšin henkivartijana. Odotettiin tästä matkasta koituvan paljon hauskuutta. Ei kukaan koko joukosta ollut koskaan nähnyt Semjon Jakovlevitšia. Vain Ljamšin oli kerran ennen ollut siellä ja kertoili miten pyhä mies oli käskenyt ajaa hänet pois luudalla ja heittänyt häntä omakätisesti kahdella keitetyllä perunalla. Ratsastavien joukossa huomasin Pjotr Stepanovitšinkin, joka ratsasti kasakkain vuokraratsulla epävarmasti liikahdellen satulassaan, ja Nikolai Vsevolodovitšin. Jälkimmäinen otti joskus osaa yhteisiin huvitteluihin ja oli silloin aina kaikkien hyvien tapojen mukaisesti iloisen näköinen, vaikka ei puhunutkaan kuin ylen harvoin. Kun joukkue sillalle laskeutuessaan tuli kaupungin hotellin kohdalle, joku samassa ilmoitti, että jossakin hotellin huoneessa äsken joku matkustaja oli ampunut itsensä ja että parhaillaan odotettiin poliisia, Samassa kaikki tahtoivat nähdä itsemurhaajan. Meidän naisemme eivät olleet muka vielä koskaan sellaista nähneet. Muistan hyvin, miten joku heistä huomautti, että »koko maailma on käynyt niin ikäväksi, ettei enää sopinut valikoida kovin huvituksia. Pääasia oli, että tapahtui jotakin mielenkiintoista.» Vain aniharvat jäivät portaille odottelemaan toisia. Kaikki muut tunkeutuivat suurin joukoin likaiseen käytäväänpä ihmeekseni huomasin näiden joukossa myös Lizaveta Nikolajevnan. Itsemurhaajan huone oli avoinna, eikä kukaan rohjennut kieltää meiltä pääsyä sinne. Vainaja oli aivan nuori poika, vain yhdeksäntoistavuotias, ei mitenkään vanhempi, varmaankin hän oli ollut hyvin kaunis, hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, säännölliset, soikeat kasvot, puhdas, kaunis otsa. Hän on jo jäykistynyt, ja hänen valkeat kasvonsa olivat kuin marmorista veistetyt. Pöydällä oli hänen käsialallaan kirjoitettu kirjelippu, jossa hän ilmoitti, että ketään ei syytettäisi hänen kuolemastaan, koskapa hän oli itse itsensä ampunut »kulutettuani juopotteluun» neljäsataa ruplaa, kuten paperilipussa tosiaankin oli, ja sen neljällä rivillä oli yhteensä kolme oikeinkirjoitusvirhettä. Ruumiin ääressä voihki aivan etunenässä joku lihava tilanomistaja, nähtävästi nuorukaisen naapuri, joka oli tullut asioilleen kaupunkiin ja joka oli yöpynyt samaan hotelliin. Hän tiesi kertoa, että pojan omaiset, leskiäiti, sisaret ja tädit, olivat lähettäneet hänet maalta kaupunkiin, jossa hänen oli määrä erään kaupungissa asuvan sukulaisensa johdolla tehdä erikoisia ostoksia hänen naimisiin aikovan sisarensa myötäjäisiä varten ja tuoda ne sitten maalle. Hänelle oli uskottu nuo neljäsataa ruplaa, joita oli kymmeniä vuosia säästetty. Oli voihkittu pelosta ja evästetty häntä lukemattomin neuvoin, rukouksin ja ristinmerkein. Nuorukainen oli aina ennen ollut siivo ja luotettava. Saavuttuaan kolme päivää sitten kaupunkiin hän ei mennytkään sukulaisensa luo, vaan oli ottanut asunnon hotellista ja lähtenyt suoraa päätä klubiin toivoen löytävänsä sieltä, jostakin peränurkasta, satunnaisen »pankinpitäjän» tai ainakin käynnissä olevan naputuspelin. Mutta naputuspeliä ei sinä iltana ollut, eikä uhkapelinjärjestäjiäkään ollut sinne eksynyt. Palattuaan huoneeseensa puolen yön aikoihin hän oli tilannut samppanjaa, Havannan sikareja ja illallisen, jossa oli ainakin kuusi tai seitsemän ruokalajia. Mutta samppanja meni heti hänen päähänsä, sikari sai hänet voimaan pahoin, niin että hän ei edes kajonnut tilaamiinsa ruokiin, vaan heittäytyi melkein tajuttomana vuoteeseensa. Herättyään seuraavana aamuna tuoreena kuin omena hän oli heti lähtenyt mustalaisleiriin, joka majaili esikaupungissamme virran toisella puolella ja josta hän oli kuullut puhuttavan illalla klubissa, eikä kahteen päivään tullut sieltä edes käymään hotellihuoneeseensa. Vasta eilen, noin viiden ajoissa iltapäivällä, hän oli tullut takaisin juopuneena oli heti käynyt maata ja nukkunut iltaan kello kymmeneen. Herättyään hän oli tilannut kyljyksen, pullon samppanjaa, viinirypäleitä, paperia, kynän ja mustetta. Ei kukaan ollut huomannut hänessä mitään erikoista. Hän oli ollut rauhallinen, hiljainen ja ystävällinen. Varmaankin hän oli ampunut itsensä noin puolenyön aikoihin, vaikka onkin hyvin omituista, että kukaan ei ollut kuullut laukausta, ja vasta kellon käydessä yhtä päivällä oli yritetty päästä sisään ja särjetty lopulta ovi. Samppanjasta oli juotu puolet, viinirypäleitäkin oli tähteenä puoli lautasellista. Pienen kolmipiippuisen revolverin luoti oli osunut suoraan sydämeen. Verta oli vuotanut vain hieman. Revolveri oli pudonnut kädestä matolle. Nuorukainen oli puoleksi makaavassa asennossa sohvan nurkassa. Kuolema oli kaikesta päättäen seurannut heti. Kasvoilla ei ollut pienintäkään kuolinkamppailun jälkeä, niiden ilme oli rauhallinen, melkeinpä onnellinen. Vain eloa niistä puuttui. Meikäläiset tarkastelivat ahnaan uteliaina kuollutta. Lähimmäisemme onnettomuudessa on aina jotakin, joka huvittaa syrjäisen silmää, — olkoonpa kysymys kenestä meistä tahansa. Naiset katselivat äänettöminä, mutta heidän seuralaisensa esiintyivät hyvin varmoina sinkoillen sukkeluuksia. Joku huomautti, että tämä oli asian paras ratkaisu ja että poikanen ei olisi voinut keksiä mitään tämän viisaampaa; joku taas teki johtopäätöksiään. »Elipä ainakin hetken oikein kunnollisesti.» Kolmas sanoa tokaisi: »Miksikäs meillä niin usea nykyjään hirttävät ja ampuvat itsensä, aivan kuin olisivat kaikki raiteiltaan suistunee, aivan kuin lattia olisi heidän altaan alkanut vajota?» Mutta tähän puhujaan katsahdettiin moittivasti. Sen sijaan Ljamšin, joka kerta kaikkiaan oli ottanut esittääkseen narrin osaa, sieppasi lautaselta viinirypäletertun, hänen perässään joku toinenkin nauraen teki samoin, kolmas tavoitteli jo samppanjapulloakin. Mutta silloin tuli väliin poliisimestari, vieläpä rohkeni pyytää, että huone »tyhjennettäisiin». Koska kaikki olivat nähneet jo aivan tarpeeksi, he poistuivat heti vastaan panematta, vain Ljamšin jäi vielä inttämään jotakin poliisimestarin kanssa. Yleinen iloisuus, nauru ja vallaton keskustelu vain yltyi ja vilkastui, kun matkaa taas jatkettiin edelleen.

Saavuttiin Semjon Jakovlevitšin luo täsmälleen kello yhdeltä päivällä. Kauppiaan ison talon portti oli selkoisen selällään, niin että hyvin pääsi sivurakennukseenkin. Kävi selville, että Semjon Jakovlevitš suvaitsi parhaillaan syödä päivällistä, mutta otti silti vastaan. Kaikki lähtivät hänen luokseen yht'aikaa. Huone, jossa pyhä mies otti vastaan ja söi päivällistään, oli jokseenkin avara. Siinä oli kolme ikkunaa, ja se oli jaettu poikkipuolin kahteen yhtäsuureen osaan, toisesta seinästä toiseen, puuristikolla, joka ulottui ihmistä vyötäisiin asti. Tavallisesti kävijät olivat ristikon takana, ja vain harvat onnellisimmat päästettiin pyhän miehen luvalla ristikkoaidan portista hänen puolelleen. Ja jos hän suvaitsi, vieras sai hänen käskystään istahtaa joko nahkanojatuoleihin tai sohvalle, mutta itse hän aina istui vanhanaikaisessa, kuluneessa Voltaire-mallisessa tuolissa. Pyhä mies oli noin viisikymmentäviisivuotias. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja pöhöttyneet, tukka ohut ja vaalea, päälaki kalju, parta ajeltu, oikea poski turvoksissa, suu hieman vinoon venähtänyt, hänellä oli iso luomi vasemman sieraimen lähellä, silmät olivat pienet ja kasvojen ilme rauhallinen, arvokas kuin äsken unesta heränneellä- Hän oli saksalaismallisissa pukimissa, musta polvitakki yllään mutta ilman liivejä ja kaulahuivia. Takin alta näkyi karkeahko, mutta valkea paita, jaloissa, jotka lienevät olleet kipeät, oli tohvelit. Kuulin, että hän lienee ollut entinen virkamies, jolla oli jokin virka-arvokin. Hän oli vastikään syönyt pikkukaloista keitettyä kalakeittoa ja oli juuri käymäisillään käsiksi toiseen ruokalajiin: kuorimattomiin perunoihin ja suolaan. Mitään muuta hän ei koskaan syönyt. Tämän lisäksi hänen oli tapana juoda paljon teetä, mikä olikin hänen mielijuomansa. Hänen ympärillään hääri kolme palvelijaa, jotka kaikki olivat kauppiaan palkkaamia. Yksi palvelijoista oli pukeutunut hännystakkiin, toinen oli kuin lastaaja ja kolmas kuin kirkonpalvelija. Näiden lisäksi oli vielä noin kuusitoistavuotias vallaton poikanen. Paitsi palvelusväkeä oli läsnä vielä arvokas harmaahapsinen munkki kolehtipönttöineen. Tämä oli jo miltei liian lihava. Eräällä pöydällä kiehui suuren suuri teekeitin, ja siellä oli tarjotin, jolla lienee ollut parikin tusinaa laseja. Toisella pöydällä, joka oli vastakkaisella seinällä, olivat tuomiset, useita sokerikekoja ja -pusseja, pari naulaa teetä, koruompeleiset tohvelit, silkkinenäliina, verankappale, pellavakangasta y.m. Rahalahjat joutuivat miltei järjestään munkin pönttöön. Huoneessa oli kosolti ihmisiä, noin kahteentoista nousi pelkästään vieraiden luku, joista kaksi, s.o. harmaapäinen kansanmieheltä näyttävä ukko pahainen, pyhiinvaeltaja, ja joku vähänläntä, laiha ohivaeltava munkki, joka oli hyvin arvokkaan näköinen ja jonka silmät olivat maahan luodut, istui Semjon Jakovlevitšin luona ristikon takana. Muut vieraat seisoivat kaikki ristikon ulkopuolella, ja täällä seisovatkin olivat melkein poikkeuksetta kansanihmisiä, joukossa oli vain muudan lihava kauppias — piirikunnan pääkaupungista —, jolla oli aitovenäläiset pukimet, mutta joka tiedettiin miljoonainomistajaksi, ja vanhanpuoleinen, surkeannäköinen aatelisrouva sekä muudan tilanomistaja. Kaikki odottelivat onnensa koittoa eivätkä itse uskaltaneet suutansakaan avata. Ainakin neljä henkilöä oli polvistuneena, ja eniten näistä herätti huomiota tilanomistaja, noin nelikymmenviisivuotias lihavahko mies, joka oli polvistunut aivan ristikkoaidan ääreen kaikkein näkyvimmälle kohdalle ja odotteli hartaana Semjon Jakovlevitšilta joko katsetta tai sanaa. Hän oli ollut tässä asennossa jo tunnin verran, eikä pyhä mies ollut vieläkään häntä huomannut.

Meidän naisemme tunkeilivat aivan ristikkoaidan viereen, hekin iloisesti ja leikillisesti supisten keskenään. He työnsivät syrjään kaikki muut, jopa polvistuneetkin, paitsi kauppiasta, joka itsepäisesti pysyi kaikkein näkyvimmällä paikalla, tarttuipa vielä oikein käsillään ristikkoaitaankin. Ilakoivat ja ahnaan uteliaat katseet suuntautuivat Semjon Jakovlevitšiin, samoin lornjetit, pensneet, vieläpä kiikaritkin. Ljamšin ainakin tarkasteli kiikarilla. Semjon Jakovlevitš katsahti pienillä silmillään heihin laiskan rauhallisesti.

— Kaunokatsehia! Kaunokatsehia! — hän suvaitsi äännähtää käheällä bassoäänellään.

Kaikki meikäläiset räjähtivät nauruun: »Mitä merkitsee: 'kaunokatsehia'?» Mutta Semjon Jakovlevitš vaikeni taas ja söi perunoitansa. Viimein hän pyyhki suunsa lautasliinalla ja hänelle ojennettiin teelasi.

Teetä hän ei juuri koskaan juonut yksin, vaan käski kaataa vieraillekin, mutta ei suinkaan kaikille. Tavallisesti hän itse määräsi, kenet hän tahtoi »onnellistuttaa». Nämä määräykset olivat aina odottamattoman hämmästyttäviä. Hän saattoi sivuuttaa jonkun rikkaan tai jonkun arvohenkilön ja käski tarjota jollekulle maalaisukolle tai jollekulle viheliäiselle eukkopahalle. Joskus taas hän päinvastoin jätti huomaamatta kerjäläiset ja suosi jotakuta rasvaista kauppias-pohattaa. Teetä tarjottiin myös eri lailla: toisille pantiin sokeria sekaan, toiset saivat juoda »palan päälle», kolmansille ei annettu sokeria ensinkään. Tällä kertaa armon löytäneitä olivat: kulkurimunkki, jolle pantiin sokeria teehen, ja pyhiinvaeltajavanhus, joka sai teetä ilman sokeria. Lihava luostarimme munkki pönttöineen, munkki, joka tähän saakka oli aina saanut lasinsa, oli tällä kertaa jätetty jostakin syystä kokonaan ilman.