— Sehän kuuluu tämän seudun tapoihin, — hän oli sanonut, — onhan se ainakin hyvin luonteenomaista heille, ja — rohkeastipa tekivät. Ja katsokaahan: kaikki nauravat, te yksin vain olette vihainen.
Mutta vallattomuus alkoi mennä jo liian pitkälle. Siihen alkoi tulla jo määrätynlainen sivuvivahdus.
Kaupunkiimme ilmestyi kirjainkaupustelija, joka myyskenteli raamatuita, arvossapidetty nainen, vaikka kuuluikin pikkuporvaripiireihin. Hänestä alettiin juoruta, sillä kirjojen kaupustelijoista oli aivan äsken ollut pääkaupungin lehdissä huvittavia juttuja. Taas tuo samainen Ljamšin, muudan seminaarilainen apurinaan, seminaarilainen, joka opettajan paikkaa odotellessaan hoiti toistaiseksi kaupungissamme tyhjäntoimittajan virkaa, pisti kirjainkaupustelijan reppuun salaa, kirjoja muka häneltä ostellessaan, koko pinkan mitä inhoittavimpia määrätynlaisia ulkomaalaisia valokuvia, jotka erikoisesti tätä tarkoitusta varten oli uhrannut käytettäväksi — kuten myöhemmin selvisi — muudan arvossapidetty vanha herra — nimeä en mainitse —, jolla oli oikein kaulassa kannettava kunniamerkki ja joka sanojensa mukaan piti »terveestä naurusta ja reippaasta ilonpidosta». Kun naisparka markkinapaikallamme alkoi ottaa esille pyhiä kirjoja, valokuvatkin tulivat esille. Syntyi hirveä hälinä, naurettiin. Kertyi ihmisiä, jotka alkoivat sättiä, ja olisi syntynyt tappelukin, jos poliisi ei olisi ehtinyt väliin. Kirjainkaupustelija teljettiin poliisikoppiin, ja vasta illalla, Mavriki Nikolajevitšin erikoisten toimenpiteiden johdosta — tämä oli näet julmistunut saatuaan kuulla likaisen jutun inhoittavine yksityiskohtineen — hänet vapautettiin ja saatettiin kaupungin rajojen ulkopuolelle. Silloin Julija Mihailovna aikoi lopullisesti ajaa Ljamšinin luotaan, mutta sattui taas niin merkillisesti, että juuri samana iltana hänet oli joukossa viety Julija Mihailovnan luo ja selitetty, että hän oli muka keksinyt erikoisen hauskan pianosovituksen ja että Julija Mihailovnan oli se välttämättä kuultava. Tekele oli tosiaankin hauska. Sillä oli leikillinen nimitys: »Franskalais-preussilainen sota». Se alkoi mahtavin marseljeesin sävelin:
»Qu'un sang impur abreuve nos sillons.»
Ensin kuului liioitellun rohkea taisteluhaaste, jonka tulevista voitoista juopuminen synnytti. Mutta samalla, kun hymnin mestarilliset tahdit seurasivat toisiansa, jossakin syrjässä, alhaalla nurkasta, mutta kuitenkin hyvin läheltä alkaa kuulua »Mein lieber Augustin'in» banaali sävel. Marseljeesi ei sitä huomaa. Marseljeesi on suuruutensa juopumuksen korkeimmalla asteella. Mutta Augustin yhä vahvistuu. Augustin käy tunkeilevammaksi, ja samassa Augustinin tahti kuin sattumalta alkaa jo yhtyä Marseljeesin tahtiin. Silloin tämä tuntuu ikäänkuin suuttuvan, se huomaa Augustinin, se yrittää jättää Augustinin jälkeensä, työntää sen syrjään, kuten tunkeilevan kärpäsen, mutta »Mein lieber Augustin» onkin jo saanut tukevan jalansijan. Se on iloisen itsetietoinen. Se ilakoi häpeämättömästi. Marseljeesi samassa ikäänkuin typeröityy, se ei yritäkään enää peittää hermostuneisuuttaan ja loukkaantuneisuuttaan. Kuuluu suuttumuksen voihkinaa, kyyneliä ja kirouksia, kun se kääntyy Sallimuksen puoleen ojennetuin käsin:
»Pas un pouce de notre terrain, pas une denos forteresses.»
Mutta sen on jo pakko laulaa samaan tahtiin »Mein lieber Augustin'in» kanssa. Sen sävel sulaa typerästi Augustinin säveleeseen, se taipuu, sammuu. Vain joskus vielä purkautuu: »qu'un sang impur»… muuttuakseen samassa taas banaaliksi valssinsäveleksi. Se alistuu kokonaan, se on Jules Favre, joka itkee Bismarckin rintaa vastaan painautuneena ja lupaa antaa kaiken, kaiken… Mutta Augusteissakin herää nyt peto. Sen sävel käy käheäksi, on määrättömästi juotu olutta, siinä on itsekehumisen hurjuutta, se vaatii miljardeja, hienoja sikareja, samppanjaa, panttivankeja, Augustin on muuttunut raivoisaksi karjunnaksi… Franskalais-preussilainen sota tekee loppuaan. Kätten taputusta. Julija Mihailovna hymyilee ja virkkaa: »No, voimmeko enää ajatellakaan hänen menettämistänsä?» Rauha on solmittu. Tuolla roistolla oli todella kykypahainen. Stepan Trofimovitš vakuutteli minulle kerran, että suurimmat kyvyt voivat samalla kertaa olla myös mitä hirvittävimpiä roistoja ja että toinen ominaisuus ei syrjäytä toista. Tosin puhuttiin jälkeenpäin sellaistakin, että Ljamšin oli muka varastanut tämän kappaleen eräältä ohimatkustavalta tuttavaltaan, eräältä nuorelta, hyvin lahjakkaalta, vaikkakin hyvin vaatimattomalta nuorukaiselta, joka ei koskaan saanut enempää tunnustusta, mutta se siitä. Tämä roisto, joka jo vuosikausia oli häärinyt Stepan Trofimovitšin ympärillä esittäen hänen kerho-illoissaan vaatimuksestamme milloin pahaisia juutalaistyyppejä, milloin kuuron eukon rippitunnustusta tai lapsen syntymää matki nyt Julija Mihailovnan salongissa milloin ketäkin, vieläpä itse Stepan Trofimovitšiakin, jota hän silloin nimitti »Nelikymmenluvun liberaaliksi». Oltiin kuolla nauruun. Hänestä ei voitu mitenkään luopua. Hän oli osannut tehdä itsensä jo liian tarpeelliseksi. Orjamaisen uskollisesti hän koetti sitäpaitsi olla mieliksi Pjotr Stepanovitšille, joka taas puolestaan oli niihin aikoihin jo saanut suuren vaikutusvallan Julija Mihailovnaan.
En vaivautuisi ollenkaan puhumaan tuosta heittiöstä erikseen, sillä hän ei sitä suinkaan ansaitse, mutta kun tapahtui vielä eräs mieltäkuohuttava tapaus, johon hän, kuten vakuutettiin, oli myös vikapää ja jota taas en voi olla mitenkään kronikassani mainitsematta, minun on puhuttava hänestäkin.
Eräänä aamuna kaupungille levisi huhu mitä hirveimmästä ja ilkiömäisimmästä pyhäinhäväistyksestä. Siinä, mistä tullaan kauppatorillemme, on ikivanha Jumalanäidin syntymän kunniaksi rakennettu kirkko, joka on vanhan kaupunkimme huomattavimpia muinaisnähtävyyksiä. Kirkkotarhan portin pielessä on jo ammoisista ajoista ollut Jumalanäidin kuva, joka on upotettu kivimuuriin, ja sen edessä on suojaristikko. Ja kas tämä pyhäinkuva oli eräänä yönä joutunut ryöstäjien pahoinpideltäväksi. Pyhäinkuvan kaapin lasi oli lyöty rikki, sen edessä oleva suojaristikko oli murrettu ja sädekehästä sekä muualta metallisuojuksesta on irroitettu muutamia jalokiviä ja helmiä; en tosin tiedä, minkä arvoisia ne olivat. Mutta pahinta oli, että paitsi ryöstöä oli harjoitettu myös mitä järjettömintä ja törkeintä pyhäinhäväistystä: väitettiin, että aamulla särjetyn lasin takaa oli tavattu — elävä hiiri. Aivan varmasti tiedetään nyt, siis neljä kuukautta tämän tapahtuman jälkeen, että rikoksen tekijä oli Fedjka — pakkotyövanki, mutta jostakin syystä ruvettiin puhumaan tämän yhteydessä myös Ljamšinista. Tämän tapahtuessa ei kukaan edes epäillyt häntä, mutta nyt jokainen on valmis väittämään, että hän muka oli päästänyt sinne hiiren. Muistan, että esivaltamme joutui tästä hieman ymmälle. Kansaa parveili tapahtumapaikalla aamusta iltaan. Siellä oli alituisesti väkeä, jos ei nyt niin suunnattomiakaan määriä, niin ainakin sentään satakunta henkilöä kerrallaan. Toiset tulivat, toiset menivät. Läsnäolijat tekivät ristinmerkkejä, suutelivat pyhäinkuvaa. Alettiin kantaa kolehtia, ilmestyi kirkontarjotin ja sen ääreen — munkki, ja vasta kello kolmelta päivällä pälkähti viranomaistemme päähän nerokas ajatus, se, että voihinhan toki kieltääkin kansaa seisoskelemasta suurin joukoin, voivathan ihmiset rukoiltuaan, suudeltuaan pyhäinkuvaa ja roponsa uhrattuaan lähteä tiehensäkin. Von Lembkeen tämä onneton tapahtuma teki hyvin synkän vaikutuksen. Julija Mihailovna, kuten minulle kerrottiin, oli jälkeenpäin sanonut, että juuri tuosta onnettomasta aamusta lähtien hän oli alkanutkin huomata puolisossaan sitä omituista alakuloisuutta, jota kesti sitten aina siihen saakka, jolloin hänen kaksi kuukautta sitten oli pakko sairautensa vuoksi matkustaa pois kaupungistamme, ja luultavasti hän sairastaa sitä samaista tautia yhä vieläkin Sveitsissä, jonne hän lähti lepäilemään huolistansa, joita hänelle tuotti hänen meillä niin kovin lyhyeen päättynyt virkauransa.
Muistan, miten tuona päivänä lähdin noin yhden ajoissa torille. Väkijoukko oli äänetön, kaikkien kasvot olivat totisen yrmeät. Tuli ajaen kauppias, rasvainen ja kellerväihoinen, nousi ajoneuvoista, polvistui maahan, suuteli kuvaa, heitti tarjottimelle ruplan rahan ja nousi ähkyen taas takaisin ajoneuvoihinsa, jotka vierivät pois. Samaten lähenivät toiset ajoneuvot, joissa istui pari kaupunkimme rouvaa parin hulivilimme seurassa. Vekkulit, joista toinen ei enää ollut varsin nuori, nousivat ajoneuvoista, tunkeutuivat suoraan pyhäinkuvan juureen joukon lävitse, jokseenkin töykeästi raivaten itselleen tietä. Ei kumpikaan heistä paljastanut päätänsä, ja toinen heistä nosti oikein nokkarillit nenälleen. Joukosta alkoi kuulua paheksumista, arkailevia, mutta kuitenkin sangen epäystävällisiä huudahduksia. Sankarimme kakkulat nenällään otti esille kukkaronsa, joka oli tupaten täynnä seteleitä, kaivoi esille sieltä kuparikopeekan ja heitti sen tarjottimelle. Sen jälkeen molemmat nauraen ja ääneensä puhuen nousivat ajoneuvoihinsa. Samassa ratsasti paikalle Lizaveta Nikolajevna Mavriki Nikolajevitšin seurassa. Lizaveta Nikolajevna hypähti maahan, ojensi suitset seuralaiselleen, joka hänen määräyksestään jäi hevoselleen ratsain, ja lähestyi pyhäinkuvaa juuri samana hetkenä, kuin kopeekanraha helähti tarjottimelle. Suuttumuksen puna kohosi Lizaveta Nikolajevnan poskille. Hän otti hatun päästään, hansikkaat käsistään ja polvistui pyhäinkuvan eteen suoraan likaiselle jalkakäytävälle, jota hän melkein sipaisi otsallaan kumartuessaan maahan hartaana kolme eri kertaa. Sen jälkeen hän otti esille kukkaronsa, mutta kun siinä ei ollut muuta kuin pari hopeaista kymmenkopeekkaista, hän irroitti samassa timanttikoristeiset korvarenkaansa ja asetti ne tarjottimelle.