Nyt oli Julija Mihailovnan veren vuoro kiehahtaa. Hetkeen hän ei kyennyt vihaltaan edes puhumaan. Von Blüm oli kuvernementin kansliavirkamies, jota hän erikoisesti vihasi. Mutta siitä myöhemmin.

— Verhovenskin suhteen sinun on viisainta rauhoittua, — hän päätti keskustelun. — Jos hän olisi joihinkin vallattomuuksiin syyllinen, hän ei puhuisi sillä tapaa. Hän puhuu kaikille samoin kuin sinullekin. Ne, jotka puhuvat paljon, eivät ole koskaan vaarallisia. Ja sanonpa sen sinulle, jos jotakin tapahtuisi, niin minähän ensimmäiseksi saan siitä häneltä tiedon. Hän on suorastaan fanaattisen, aivan fanaattisen avomielinen minulle.

Huomautan seuraaviin tapahtumiin viitaten, että jos Julija Mihailovna ei olisi ollut noin oman voimansa ja kunnianhimonsa sokaisema, niin ehkä ei olisi tapahtunutkaan mitään siitä, mitä nyt tapahtui ja mitä nuo alhaiset sielut saivat aikaan meillä. Monessa suhteessa hän on yksin kaikesta vastuussa!

VIIDES LUKU.

Juhlaa odotellessa.

I.

Juhla, jonka Julija Mihailovna oli keksinyt järjestettäväksi kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi, oli jo useampaan kertaan siirretty toistaiseksi. Pjotr Stepanovitš hääri alinomaa hänen ympärillään, samoin »juoksupoikana» pikkuvirkamies Ljamšin, joka muinoin oli käynyt Stepan Trofimovitšin illanvietoissa, ja joka pianonsoittotaitonsa vuoksi oli saanut odottamattoman armon käydä kuvernöörin talossa; osaksi hyöri mukana myös Liputin, josta Julija Mihailovna toivoi toimittajaa kuvernementin riippumattomalle sanomalehdelle, jonka perustamista hän suunnitteli, sekä vielä eräitä rouvia ja neitejä ja lopuksi itse Karmazinov, joka vaikka ei oikeastaan hyörinytkään kuten muut, niin kuitenkin toi sangen äänekkäästi ja tyytyväisenä tuon tuostakin esiin, kuinka hauskaa on hämmästyttää yleisö »kirjallisella kadrillilla». Juhlan osanottajia ja juhlan avustajia oli hyvin paljon, koko kaupunkimme valiojoukko, mutta huomioon otettiin vähäpätöisimmätkin, jos vain heidän kukkaronsa paulat helposti laukeilivat. Julija Mihailovna oli huomauttanut, että erisäätyisten on tarpeellista päästä joskus toistensa kanssa kosketuksiin, »sillä mikäpä muukaan voisi paremmin heitä valistaa?» Asetettiin epävirallinen kotitoimikunta, jossa päätettiin tehdä juhlasta täysin demokraattinen. Ylenpalttisen suuri osanottajien luku houkutteli myös suuriin yrityksiin: oli tarkoituksena saada aikaan jotakin ihmeellistä, — sen vuoksi juhla siirtyikin siirtymistään. Ei voitu ratkaista, missä vietettäisiin iltajuhla: aatelismarsalkanrouvanko suuren suuressa kodissa, jonka tämä oli valmis siksi päiväksi luovuttamaan tähän tarkoitukseen, vaiko Varvara Petrovnan luona Skvorešnikissa. Skvorešnikiin oli tosin hieman pitkä matka, mutta monet toimikunnan jäsenistä yrittivät tähdentää sitä seikkaa, että siellä olisi ollut »vapaampaa». Varvara Petrovna itse halusi mitä hartaimmin, että juhla vietettäisiin hänen kodissaan. On vaikeata sanoa, miksi tämä ylpeä nainen oikeastaan niin haeskeli Julija Mihailovnan suosiota. Häntä varmaankin mairitteli se seikka, että Julija Mihailovna puolestaan oli nöyrän alentuvainen Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan ja oli hänelle enemmän kuin kenellekään muulle ylitsevuotavan ystävällinen. Toistan vielä kerran: Pjotr Stepanovitš koetti koko ajan, alituisesti kuiskaillen, saada kuvernöörin talossa yhä syvemmälle juurtumaan, minkä ajatuksen hän sinne jo aikaisemmin oli saanut istutetuksi, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli mitä salaperäisimpiä suhteita kaikkein salatuimmassa maailmassa ja että hänellä täälläkin oli varmasti jokin erikoistehtävä suoritettavanaan.

Ihmisten mieli oli silloin merkillisessä vireessä. Erikoisesti naisten piirissä voi huomata jonkinlaista kevytmielisyyttä, eikä voi väittää, että se olisi syntynyt aivan vähitellenkään. Aivan kuin tuulen pyörre olisi siepannut jostakin kimpun mitä ujostelemattomimpia käsityksiä ja heittänyt ne seurapiirimme keskuuteen. Elettiin kuin viimeistä päivää, iloisesti ja keveästi, mutta en tahdo väittää, että se kaikista olisi tuntunut kovin mieluisalta. Oli muodissa jonkinlainen järjen epäjärjestys. Kun sitten kaikki päättyi niin perin surullisesti: tästä kaikesta syytettiin Julija Mihailovnaa hänen lähintä seurapiiriänsä ja sen vaikutusta, mutta tuskin tähän kaikkeen sentään Julija Mihailovna yksin oli syyllinen. Monet päinvastoin kilvan ylistelivät uutta kuvernöörinrouvaamme sen vuoksi, että hän juuri osasi lähentää seurapiirejä toisiinsa ja että sehän se tekikin elämän äkkiä niin hauskaksi. Tapahtui tosin pari kerrassaan häpeällistä skandaaliakin, joihin Julija Mihailovna ei ainakaan ollut vähimmässäkään määrin syyllinen, mutta kaikkia nämä oikeastaan vain huvittivat, ja niille naurettiin ääneen kenenkään yrittämättä hillitä toisia. Muista syrjään oli jäänyt sentään joukko henkilöitä, joilla jo silloin oli oma käsityksensä asioiden kulusta, mutta hekään eivät vielä avanneet suutansa, sattuipa, että hekin joskus hymyilivät.

Muistan, miten aivan kuin itsestään muodostui jokseenkin suuri kerho, jonka keskuksen tosiaankin lienee muodostanut Julija Mihailovnan vierashuone. Tässä intiimissä kerhossa, joka ympäröi häntä, nuorison oli tapana antautua kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tosiaankin olivat joskus ehkäpä jo liian rohkeita. Kerhoon kuului useita sangen miellyttäviä naishenkilöitä. Nuoriso! järjesti huvimatkoja, illanviettoja. Ajettiinpa joskus suorastaan vain pitkin kaupungin katuja suurin joukoin sekä ajoneuvoissa että ratsain. Haettiin seikkailuja, jopa suorastaan sepiteltiin niitä, että olisi vain saatu liikkeelle hauska juttu. Kaupungistamme tehtiin hölmöläisten kaupunki. Ilonpitäjiä nimitettiin pilkkakirveiksi tai ivaajiksi, sillä tuskin lienee ollut asiaa, joka olisi ollut heidän naurultaan rauhoitettu. Tapahtui kerrankin esimerkiksi, että erään paikkakuntamme luutnantin vaimo, vielä hyvin nuori, tumma rouva, joka tosin miehensä huonon kohtelun vuoksi oli hyvin kuihtunut, oli eräässä illanvietossa kevytmielisyydessään joutunut pelaamaan jerelašia vain toivoen saavansa hieman rahoja ostaakseen uuden viitan, mutta sen sijaan hävisikin viisitoista ruplaa. Koska hän pelkäsi miestänsä eikä hänellä ollut millä maksaa häviötänsä, hän päätti, aikaisempaa rohkeuttansa muistellen, pyytää salaa lainaa, ja sen hän tekikin jo näissä kutsuissa: osoitti pyyntönsä nuorelle kaupunginpään pojalle, turmeltuneelle nulikalle, joka oli ennen aikojaan joutunut rappiolle. Tämä ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta, vaan lähtipä vielä ääneensä nauraen kertomaan tästä rouvan miehelle. Luutnantti, jonka tosin oli tultava toimeen vain palkallaan, pahoinpiteli kotiin tultuansa vaimoaan aivan mielin määrin tämän tuskanhuudoista ja polvistuneessa asennossa suoritetuista anteeksipyynnöistä huolimatta. Tämä mieltäkuohuttava tapaus herätti kaupungissamme vain naurua, ja vaikka luutnantinrouvaparka ei kuulunutkaan siihen piiriin, joka ympäröi lähinnä Julija Mihailovnaa, niin kuitenkin muudan tämän »ratsuseurueen» rouvista, eksentrinen ja rohkea persoonallisuus, joka lähemmin tunsi luutnantinrouvan; muitta mutkitta kävi hakemassa tämän luokseen vierailulle. Sieltä hänet sieppasivat haltuunsa vallattomat nuoret, pitivät häntä hyvänä, suorastaan pommittivat häntä lahjoilla eivätkä neljään päivään päästäneet häntä hänen miehensä luo. Hän sai asua rohkean rouvan luona ja ajeli tämän seurassa päivät päästään pitkin kaupunkia koko tuon seurueen mukana, huvitteli ja tanssikin heidän kanssaan. Häntä yllytettiin nostamaan oikeusjuttu, haastamaan mies oikeuteen. Luvattiin tarpeellista tukea ja todistajat. Aviomies vaikeni uskaltamatta panna vastalausettaan. Mutta naisrukka äkkäsi viimein ryhtyneensä vaaralliseen leikkiin ja puolikuolleena pelosta karkasi neljännen illan hämärissä suojelijoillensa hoivasta luutnanttinsa luo. Ei tiedetä varmaan mitä aviopuolisoiden kesken tapahtui, mutta se ainakin tiedettiin, että kahteen viikkoon ikkunaluukut eivät avautuneet siinä pienessä puutalopahaisessa, jossa luutnantti piti asuntoaan. Julija Mihailovna suutahti vallattomuudenharjoittajiin saatuaan tapauksesta tiedon ja oli hyvin tyytymätön tuon rohkean rouvankin menettelyyn, vaikka olikin itse juuri tämän luona paon ensi päivänä tavannut luutnantinrouvan, kuten toisetkin. Koko juttu unohdettiin sentään pian.

Seuraava tapaus oli tämä. Muudan sattumoisin kaupunkiimme poikennut pikkuvirkamies oli kosinut erään meikäläisen, myös pikkuvirkamiehen, arvossapidetyn perheenisän seitsentoistavuotiasta tytärtä, joka oli kaupunkimme tunnettu kaunotar. Mutta hääyönä, — kuten äkkiä tuli tiedoksi, — nuori aviomies oli käyttäytynyt kaunokaista kohtaan varsin epähienosti, oli muka raivostunut häntä kohdanneesta kunnianloukkauksesta. Ljamšin, joka vähällä oli ollut joutua tapauksen silminnäkijäksi, sillä ryypiskeltyään aika tavalla hän oli nukahtanut häätaloon, oli jo aamunkoitteessa juossut ympäri kaupunkia levittelemässä tietoa tapahtumasta. Heti oli muodostunut noin kymmenen miehen suuruinen joukko, joka lähti liikkeelle ratsain, jotkut kasakkain vuokrahevosilla, kuten Pjotr Stepanovitš ja Liputin, joka harmaista hapsistaan huolimatta otti osaa melkein kaikkiin kevytmielisen nuorisomme hurjiin tekoihin. Kun nuori pari näyttäytyi kadulla kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa matkalla vieraskäynneille, joita paikkakunnan tapojen mukaan oli tehtävä heti vihkimistilaisuuden jälkeisenä päivänä kaikista satunnaisuuksista huolimatta, ratsuseurue ympäröi ajoneuvot ja seurasi ilakoiden niitä koko aamupäivän kaikkialle. Sisään ei heidän mukaansa tosin uskallettu, mutta odotettiin portin ulkopuolella. Enemmän sulhaseen kuin morsiameenkaan ei kohdistettu erikoisia loukkauksia, mutta ruma juttu siitä syntyi joka tapauksessa. Koko kaupunki puhui siitä. Ja kaikki nauroivat. Mutta silloin von Lembke oli taas suuttunut, ja hänellä oli ollut Julija Mihailovnan kanssa vilkas yhteenotto. Julija Mihailovnakin oli silloin suuttuvinaan ja aikoi jo kieltää vallattomuudenharjoittajilta pääsyn kotiinsa. Mutta jo seuraavana päivänä hän Pjotr Stepanovitšin hartaista pyynnöistä ja eräiden Karmazinovin tekemien huomautusten johdosta soi anteeksiantonsa. Tämä näet oli pitänyt »pilaa» jokseenkin onnistuneena.