– Todellako? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš aivan kuin asia olisi todella häntä huvittanut.
– Venäjän kielellä ja aivan salaa tietenkin. Julija Mihailovna tietää siitä ja antaa sen tapahtua. Tuolla yömyssyllä on sentään hienostuneet tavat Se on kehityksen tulos, kaikki tuo. Miten muotokaunista ja hillittyä! Kunpa me osaisimme jotakin tuontapaista.
— Te kehutte hallintojärjestelmää?
— Miksi en sitä tekisi? — Ainoata, mikä meillä Venäjällä on luonnollista ja jo saavutettua…– en rupea en en, — hän huudahti äkkiä, — en minä siitä aikonut, siitä arkaluontoisesta ei sanaakaan. Muuten, hyvästi, tehän olette aivan vihreä kasvoiltanne.
— Olen vilustunut.
— Se on luultavaa, pankaapa maata. Muuten täällä on eräitä itsensäsilpojia, huvittavaa väkeä… Mutta siitä myöhemmin… Muuten, vielä eräs pikku juttu. Piirikunnassamme majailee- jalkaväkirykmentti. Perjantai-iltana me olimme B:ssä juomassa upseerien parissa. Meillähän on niiden joukossa kolme ystävää, vous comprenez? Keskusteltiin ateismista, ja Jumala pantiin tietenkin viralta. Vinkuivat suorastaan ilosta. Muuten Šatov väittää, että jos Venäjällä ryhdytään kapinaan, niin välttämättä on aloitettava ateismista. Ehkäpä on tottakin. Muudan jo harmaahapsinen puolisivistynyt kapteeni istui, istui ja tuumiskeli ääneti, ei puhunut sanaakaan, kunnes yht'äkkiä nousi, pysähtyi keskelle huonetta ja samassa sanoa pamahdutti ääneen, mutta samalla kuin noin vain itsekseen puhellen: »Jos ei Jumalaa kerran ole, niin mikäs kapteenikaan minä sitten enää olen?» Otti lakkinsa, viittasi kädellään ja lähti pois.
— Koko selvästi lausuttu ajatus, — Nikolai Vsevolodovitš haukotteli jo kolmannen kerran.
— Todellako? Minä en ymmärtänyt ja ajattelinkin kysyä sitä teiltä. Mitä muuta tarvittaisiin: Špigulinien tehdas on hyvin mielenkiintoinen laitos, kuten tiedätte, siellä on viisisataa työmiestä, se on koleran pesäpaikka, sitä ei ole puhdistettu viiteentoista vuoteen, ja työmiesten palkoista pimitetään aina osa, mutta omistajat ovat miljoonamiehiä. Saatte uskoa, että joillakuilla työmiehillä on jo Internationalestakin jokin käsitys. Miksi te hymähditte? Saattepa nähdä, antakaa minulle vain aikaa, vaikka kuinka vähän olen jo kerran pyytänyt teiltä armon aikaa ja pyydän vieläkin, ja silloin… muuten, suokaa anteeksi, en minä enää, en, enhän minä siitä, älkää nyt irvistelkö. Muuten, hyvästi! Mutta olenpas minäkin hyvä, — samassa hän jo taas kääntyi puolitiestä takaisin, — unohdin aivan pääasian. Äsken ilmoitettiin minulle, että matka-arkkumme on saapunut Pietarista.
— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen aivan ymmällä.
— Tahdon sanoa, että teidän matka-arkkunne, teidän tavaranne, frakkinne, housunne ja liinavaatteenne ovat saapuneet. Eikö totta?