— Niin jotakin sentapaista kai minulle kerrottiin.
— Voi, mutta saisinkos ne heti!…
— Pyytäkää Alekseilta.
— No, olkoon menneeksi, huomenna. Huomennako? Mutta siellähän on minun takkini, frakkini ja kolme paria housuja teidän tavaroidenne joukossa. Nehän tilattiin Charmeur'ilta teidän suosituksenne avulla, muistattehan?
— Kuulin, että te täällä näyttelette keikaria, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti. — Onko totta, että aiotte ottaa ratsastustuntejakin?
Pjotr Stepanovitšin suu vääntyi omituisen pinnistettyyn hymyyn.
— Tiedättekö, — hän jatkoi puhetta äkkiä merkillisen hätäisesti, vavahtelevalla äänellä ja katkonaisesti, — tiedättekö mitä, Nikolai Vsevolodovitš, me emme mene enää persoonallisuuksiin, eikö sovita siitä kerta kaikkiaan? Teillä on tietenkin oikeus halveksia minua kuinka paljon tahansa, jos se teitä huvittaa, mutta parempi olisi, jos ainakin vielä jonkin aikaa voisitte olla persoonallisuuksiin kajoamatta. Eikö niin?
— Hyvä on, en tee sitä enää, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš. Pjotr Stepanovitš naurahti, napahdutti hattuaan polveensa, muutti ruumiinpainoaan jalalta toiselle ja oli taas kuten ennenkin.
— Minuahan pitävät jotkut täällä suorastaan teidän kilpailijananne, me olemme muka Lizaveta Nikolajevnan kilpakosijoita, onhan minun toki huolehdittava ulkomuodostani! — hän naurahti — Kuka teille oikeastaan juoruaa? Hm. Kello on täsmälleen kahdeksan, lähden matkaan. Lupasin käydä Varvara Petrovnan luona, mutta on nyt kai jätettävä tällä kertaa. Ei, mutta teidänhän täytyy käydä maata, olette sitten huomenna reippaampi. Ulkona sataa ja on pimeätä, minua muuten odottaa ajuri, sillä öisin on täällä kaduilla rauhatonta… Ja miten oivallinen sattuma: täällä kaupungissamme hiiviskelee parhaillaan muudan Fedjka, Siperiasta karannut pakkotyövanki, ajatelkaahan, minun entinen maaorjani, jonka isäkultani noin viisitoista vuotta sitten luovutti sotamieheksi ja sai hänestä maksun. Hyvin merkillinen olento.
— Te… oletteko puhunut hänen kanssaan? — virkkoi Nikolai
Vsevolodovitš iskien häneen silmänsä.