— Olen. Ei hän minua pelkää. Tämä olento suostuu mihin tahansa, mihin tahansa — rahasta tietenkin, mutta on hänellä vakaumuksiakin, omalaatuisia tietenkin. Niin, ja sitten vielä: jos oikein tosissanne ajattelette sitä, mitä äsken mainitsitte Lizaveta Nikolajevnan suhteen, niin sanon vielä kerran, että minäkin olen olento, joka suostuu mihin tahansa, minua voi käyttää kaikenluontoisiin tehtäviin, mihin vain, ja olen aina valmis palvelukseenne… Mitä, tartutteko keppiin? Voi, mitä minä, ettehän te keppiä; Ajatelkaapa, minusta näytti aivan kuin te olisitte hamuillut keppiä?
Nikolai Vsevolodovitš ei hamuillut eikä puhunut mitään, mutta totta oli, että hän oli noussut seisoalleen kasvoissa hyvin omituinen ilme.
— Jos tahdotte saada jotakin aikaan myös herra Gaganovin suhteen, — sanoa pölähdytti Pjotr Stepanovitš äkkiä ja suorastaan jo osoittaen päällään paperipaininta, — niin on aivan selvää, että voin kaiken järjestää, ja olenpa melkein varma, että te ette halveksikaan apuani.
Samassa hän jo lähti odottamatta vastausta, mutta pisti vieläkin kerran päänsä ovenraosta ja virkkoi:
— Sen vuoksihan minä vain, — hän huudahti puhuen hyvin nopeasti, — että eihän esimerkiksi Šatoviallakaan ollut oikeutta tuona sunnuntaina panna henkeänsä alttiiksi, silloin kun hän lähestyi teitä, eikö niin? Toivoisin, että muistaisitte sen!
Sitten hän vastausta kuulematta katosi.
IV.
Ehkä hän lähtiessään luuli Nikolai Vsevolodovitšin yksin jäätyään alkavan puida nyrkkiään seinään, ja sitä hän varmasti olisi ollut hyvin halukas näkemään, jos se hänelle vain suinkin olisi ollut mahdollista. Mutta jos hän näin luuli, niin hän pettyi suuresti. Nikolai Vsevolodovitš oli aivan rauhallinen. Parisen minuuttia hän seisoi pöydän luona aivan liikkumatta, nähtävästi syvissä mietteissä, mutta kohta sen jälkeen hänen huulilleen ilmestyi kylmän välinpitämätön hymy. Hitaasti hän istuutui sohvaan, entiselle paikalleen nurkkaan, sulki silmänsä ja näytti vaipuvan aivan kuin uneen. Kirjeen nurkka pisti yhä vielä esiin paperipainimen alta, mutta hän ei vain liikahtanut sitä korjatakseen.
Pian hän oli kokonaan mietiskelyyn vajonnut. Varvara Petrovna, joka viime päivinä ei ollut saanut huoliltaan rauhaa, oli turhaan odoteltuaan Pjotr Stepanovitšia, rohjennut itse lähteä tapaamaan Nicolas'ta, vaikka tiesikin tulevansa sopimattomaan aikaan. Hänestä oli tuntunut koko ajan, että lopulta Nicolas kuitenkin sanoo hänelle jotakin ratkaisevaa. Hiljaa kuten äskenkin hän naputti ovea, ja kun vastausta ei kuulunut, hän aukaisi sen. Nähdessään Nicolas'n istuvan kammottavan liikkumattomana hän lähestyi sohvaa varovasti, hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hän ei voinut käsittää, miten tämä oli saattanut niin pian nukahtaa istualleen ja miten hän oli noin liikkumaton, niin että hengitystäkään ei saattanut huomata. Kasvot olivat synkän kalpeat, liikkumattomat, aivan kuin jähmettyneet; kulmakarvat olivat hieman koholla ja yhteenpuristetut. Sanalla sanoen, hän muistutti elotonta vahakuvaa. Melkein kolme minuuttia hän seisoi poikansa edessä uskaltamatta itsekään hengittää, ja äkkiä hänet valtasi kauhu. Hän lähti varpaisillaan huoneesta, pysähtyi vielä kerran ovella, teki ristinmerkin poikansa puoleen ja lähti pois häntä herättämättä, uusi raskas tunne rinnassaan ja mielessä uudet murheet.
Nikolai Vsevolodovitš nukkui kauan, ainakin tunnin, jollei enemmänkin, ja yhä samassa jäykistyneessä asennossa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa lihaksista värähtänyt, ei voinut havaita pienintäkään liikettä koko ruumiissa. Kulmakarvat olivat koko ajan samalla tapaa kurtussa. Jos Varvara Petrovna olisi vielä toiset kolme minuuttia häntä tällaisena katsellut, hän ei olisi kestänyt sitä painostavaa tunnetta, jonka tämä letarginen liikkumattomuus olisi hänessä synnyttänyt, eikä varmastikaan olisi voinut olla häntä herättämättä. Mutta äkkiä Nikolai Vsevolodovitš aivan itsestään avasi silmänsä ja istui näin yhä vielä liikahtamatta kymmenisen minuuttia, aivan kuin itsepintaisen uteliaana tarkastellen jotakin hänen huomiotansa kiinnittävää esinettä huoneen nurkassa, vaikka siellä ei ollutkaan mitään uutta eikä erikoista.