Viimein kajahti hiljainen, mutta täyteläinen seinäkellon lyönti. Se löi kerran. Jonkin verran levottomana hän kääntyi katsomaan kellon taulua, mutta melkein samana hetkenä avautui huoneen takaovi, joka vei käytävään, ja kamaripalvelija, Aleksei Jegorovitš, tuli huoneeseen. Toisessa kädessään hän kantoi lämpimännäköistä päällystakkia, kaulaliinaa ja hattua, toisessa hopeista lautasta, jolla oli kirjelippunen.
— Puoli kymmenen, — hän ilmoitti hiljaisella äänellä, ja asetettuaan tuomansa vaatteet tuolin nurkalle hän toi herralleen tarjottimella pienen kirjelipun, joka ei edes ollut lakalla suljettu, — siinä oli pari riviä lyijykynäkirjoitusta. Silmäiltyään nämä rivit Nikolai Vsevolodovitš otti itse myös pöydältä lyijykynän, töhersi kirjelipun loppuun pari sanaa sekä laski sen takaisin tarjottimelle.
— Se on vietävä perille, heti kun olen poistunut, ja sitten pukeutumaan, — hän sanoi nousten sohvalta.
Hänen yllään oli ohut samettitakki. Huomattuaan tämän hän mietti hetkisen ja käski sitten tuoda toisen, verkatakin, jota hänen oli tapana käyttää juhlallisilla iltavierailuilla. Viimein, jo täysin pukeutuneena, hattu päässä, hän lukitsi oven, josta Varvara Petrovna äsken oli tullut, ja vedettyään esiin paperipainimen alta sinne piilottamansa kirjeen hän lähti ääneti käytävään Aleksei Jegorovitšin saattamana. Käytävästä he tulivat kapeille kivisille takaporteille, joista pääsi ulkoportaille, ja sieltä suoraan puistoon. Ulkoeteisen nurkkaan oli varattu pikku lyhty ja iso sateensuoja.
— Harvinaisen sateen johdosta täkäläisillä kaduilla on hirvittävän paljon lokaa, — ilmoitti Aleksei Jegorovitš aivan kuin olisi vielä viimeisen kerran varovasti yrittänyt saada herraansa luopumaan ulosmenosta. Mutta hänen herransa repäisi sateensuojan auki ja yhä ääneti lähti kosteaan ja vetiseen puistoon, joka oli pimeä kuin kellari. Tuuli suhisi ja taivutteli puolipaljaita puiden latvoja, kapeat hiekkakäytävät olivat vetiset ja liukkaat. Aleksei Jegorovitš kulki pari, kolme askelta edellä valaisten tietä lyhdyllä. Hän oli ilman hattua ja frakkisillaan, aivan sellaisenaan kuin sisältä oli lähtenyt.
— Eihän meitä huomata? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš äkkiä.
— Ikkunoista ei tänne näy, ja sitäpaitsi kaikki on jo ennakolta otettu huomioon, — vanhus vastasi hiljaa ja tasaisesti.
— Nukkuuko äitikulta?
— Kuten hänellä viime päivinä on ollut tapana, hän lähti täsmälleen yhdeksältä omalle puolelleen. Hänen on mahdotonta saada mitään tietää. Milloin saan odottaa teitä palaavaksi? — hän lisäsi rohjeten vihdoin kysäistä jotakin.
— Kello yhdeltä, puoli kahdelta, ei ainakaan kahta myöhemmin.