— Kuten käskette.
Kuljettuaan mutkikasta tietä poikki puiston, tietä, jota he molemmat osasivat kulkea vaikka ummessa silmin, he tulivat puiston kiviaidan kohdalle ja pysähtyivät aivan aidan nurkkauksessa olevalle pikkuportille, joka vei ahtaalle ja syrjäiselle poikkikadulle. Tämä portti oli tavallisesti lukittu, mutta tällä kertaa sen avain ilmaantui Aleksei Jegorovitšin käteen.
— Eihän portti vain narise? — tiedusteli Nikolai Vsevolodovitš taas.
Mutta Aleksei Jegorovitš ilmoitti, että hän jo eilen oli sen voidellut, »samoin kuin tänäänkin». Aleksei Jegorovitš oli jo ennättänyt kastua läpimäräksi. Avattuaan portin hän ojensi sen avaimen Nikolai Vsevolodovitšille.
– Jos olette suvainnut lähteä pitkälle matkalle, niin rohkenen täten ilmoittaa, koska en ole aivan varma täkäläisistä ihmisistä, että on erittäin vaarallista liikkua näillä syrjäkaduilla, ja peloittavinta on siellä joen takana, — hän ei malttanut olla huomauttamatta. Hän oli talon vanha palvelija, oli ollut Nikolai Vsevolodovitšin hoitaja jo tämän lapsuudessa, oli kantanut häntä poikasena sylissään. Hän oli ankara ja vakavamielinen mies, joka mielellään sekä kuunteli että luki jumalansanaa.
— Älä ole huolissasi, Aleksei Jegorytš.
— Jumala teitä suojelkoon, hyvä herra, mutta vain siinä tapauksessa, että teillä on hyviä aikeita.
— Kuinka sanoitkaan? — Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, vaikka oli jo ennättänyt kadun käytävälle.
Aleksei Jegorovitš toisti lujalla äänellä toivotuksensa. Ei koskaan aikaisemmin hän ollut uskaltanut ilmilausua ajatuksiansa tässä muodossa herransa läsnäollessa.
Nikolai Vsevolodovitš sulki portin, pani avaimen taskuunsa ja lähti katua pitkin vajoten joka askelella miltei viisi tuumaa lokaan. Lopulta hän tuli poikkikadulta toisen, pitkän ja aution kadun jalkakäytävälle. Hän tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa; mutta Jumalanilmestyksenkatu oli yhä vielä kaukana. Kello oli jo yli kymmenen, kunnes hän lopulta pysähtyi Filippovin ison ja pimeän talon lukitun portin eteen! Alimmainen kerros, — nyt, kun Lebjadkinit olivat muuttaneet pois, — oli aivan tyhjä, ikkunat oli lyöty laudoilla kiinni, mutta seuraavasta kerroksesta, Šatovin asunnosta, pilkotti tuli. Koska kelloa ei ollut, hän alkoi lyödä nyrkillään porttiin. Tuuletusruutu avautui, ja Šatov katsahti kadulle. Oli pilkkoisen pimeätä eikä ollut helppoa nähdä, Šatov tarkasteli kauan, ainakin minuutin verran pimeyttä.