— Tekö siellä olette? — hän kysäisi viimein.
— Minä, — vastasi kutsumaton vieras.
Šatov paiskasi ikkunan kiinni, lähti alas ja aukaisi portin. Nikolai Vsevolodovitš harppasi korkean kynnyksen yli ja sanaakaan sanomatta kulki hänen ohitsensa suoraan Kirillovin sivurakennukselle.
V.
Täällä olivat ovet auki, vieläpä selko selällään. Eteinen ja kaksi etumaista huonetta olivat pimeitä, mutta viimeisestä, jossa Kirillov asusti ja joi teetään, loisti valo, mutta hän ei mennyt sisälle, vaan pysähtyi kynnykselle. Pöydällä oli teetä. Keskellä huonetta seisoi vanha vaimo, nähtävästi isäntäväen sukulainen, jolla oli sileästi suitut hiukset ja joka oli pelkällä hameellaan, kengät pistetty paljaisiin jalkoihin ja jäniksennahkaturkit yllä. Sylissään hän piteli puolitoistavuotista lasta, joka oli paitasillaan, jalat paljaina, posket punoittavina, vaaleat hiukset pörrössä kuten lapsella on äsken kehdosta temmattuna. Lapsi oli nähtävästi juuri itkenyt, sillä silmien alle poskille vierähtäneet kyynelkarpalot eivät olleet vielä ehtineet edes kuivua. Mutta tänä hetkenä lapsi parhaillaan kurkotteli käsiään eteenpäin, löi yhteen kämmeniään ja nauroi, minkä jaksoi, kuten pikkulapsilla on tapana nauraa, niin että ääni tuon tuostakin katkeili. Kirillov huvitti lasta lyömällä punaista kumipalloa sen edessä lattiaan. Pallo ponnahti kattoon asti, putosi taas maahan, lapsi huusi: »Pauo, pauo!» Kirillov vei »pauon» lapselle, joka yritti itse heittää sen kömpelöillä pikku kätösillään, ja Kirillov juoksi taas sen nostamaan. Lopulta »pauo» katosi kaapin alle. »Pauo, pauo», lapsi huusi. Kirillov ryömi lattialla ja ojentautui yrittäen kädellään saada »pauon» kaapin alta. Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen. Mutta huomattuaan hänet lapsi puristautui eukkoon ja pillahti äänekkääseen lapsenitkuun. Eukko vei sen samassa pois.
— Stavrogin? — Kirillov sanoi nousten pallo kädessä lattialta vähääkään hämmästymättä odottamatonta vierasta, — tahdotteko teetä?
Hän ojentautui aivan suoraksi.
— Ei tuo pahaakaan tekisi, jos se vain on lämmintä, — sanoi Nikolai
Vsevolodovitš. — Olen likomärkä.
— Lämmintä, oikein kuumaa, — Kirillov vakuutteli mielissään, — istukaa; olette loassa, ei mitään, lattian minä sitten märällä rätillä.
Nikolai Vsevolodovitš istuutui ja joi melkein yhdellä siemauksella häntä varten kaadetun kupillisen teetä.