– Jos kerran toteutuu se, mitä te ennustelette noissa julistuksissanne, — hän sanoi nauraa hihittäen, — niin tuon naissankarin ne varmasti ensimmäiseksi vetävät puun oksaan roikkumaan.
— Ehkä jo ennemminkin, — sanoi Pjotr Stepanovitš siihen.
— Se on oikein, — Karmazinov ei enää nauranut, vaan myönteli näin aivan totisena.
— Tiedättekö, että olette sanonut sen jo kerran ennenkin, ja minä kerroin sen hänelle.
— Oletteko tosiaankin kertonut? — Karmazinov naurahti uudelleen.
— Ja hän sanoi, että jos hänet ripustetaan oksaan, niin silloin riittää hyvin, että te saatte vain selkäsaunan, mutta ei minään kunnianosoituksena, vaan noin vain, kuten talonpoikia on tapana ruoskia.
Pjotr Stepanovitš otti hattunsa ja nousi seisoalleen. Karmazinov ojensi hänelle hyvästiksi molemmat kätensä.
— Mutta jos, — sanoi Karmazinov vikisevin, hunajanmakein äänin sekä tarkoituksellisen painokkaasti, — jos todella on määrä täyttyä kerran kaiken sen… mitä suunnitellaan… niin… niin milloinkahan se voisi tapahtua?
— Mistä minä sen tiedän, — Pjotr Stepanovitš vastasi siihen tylysti. He katsoivat kumpainenkin toinen toistansa suoraan silmiin.
— Suunnilleen? Lähimain? — vikisi Karmazinov vieläkin makeilevammin.