— Mutta juuri Venäjäänhän nykyjään luotetaankin, — virkahti upseeri.
— Niin luotetaan, sekin on jo kuultu, — rampa liittyi nyt toisiin. — Tiedämme varsin hyvin, että salaperäinen osoittaja on suunnattu kohti ihanaa isänmaatamme, jota pidetään ainoana mahdollisena, joka voi suorittaa suuren tehtävän. Mutta katsokaapa: siinä tapauksessa, että asteittainen tehtävän ratkaiseminen saadaan aikaan propagandan avulla, minä sentään voin siitä ehken henkilökohtaisestikin jotakin hyötyä, voinpa ainakin jutella jonkin kerran hauskasti, esivallalta saan ehkä ylennyksen ansioistani »sosiaalisissa tehtävissä». Mutta jos ratkaisu tapahtuu äkillisesti, sadan miljoonan pään menolla, niin saanko minä siitä mitään palkakseni? Propagandan tekijältä voidaan vielä päälle päätteeksi leikata kieli irti suusta.
— Teiltä se epäilemättä leikataan, — sanoi Verhovenski.
— Niin nähkääs, mitä suotuisimmissakaan olosuhteissa tällaista teurastusta ei saataisi loppuun suoritetuksi vähemmässä kuin viidessäkymmenessä vuodessa eikä ainakaan vähemmässä kuin kolmessakymmenessä, sillä eiväthän ne sentään ole lampaita, eivät ehkä annakaan itseänsä niin vain teurastaa, — eiköhän sittenkin olisi viisaampaa ottaa kilunsa ja kalunsa sekä muuttaa jonnekin kauas sinisten selkien taakse saarelle terheniselle sekä elellä siellä aivan huolettomana silmät ummessa? Uskotteko, — hän napsahdutti merkitsevästi sormellaan pöytää, — sellaisella propagandalla te vain karkoitatte ihmiset maasta, eikä mitään muuta!…
Hän lopetti puheensa voitokkaan riemullisesti. Häntä pidettiin meillä »kuvernementin viisaana». Liputin hymähti salakavalasti, Virginski kuunteli velttona, mutta kaikki muut seurasivat väittelyä hyvin huomaavaisina, erikoisesti naiset ja upseerit. Kaikki ymmärsivät, että »sadan miljoonan pään»-agentti oli joutunut hyvin ahtaalle, ja kaikki odottivat, mikä olisi seurauksena kaikesta.
— Tuo ei muuten ollut hullummin sanottu, — Verhovenski puheli entistäkin välinpitämättömämmin, jopa suorastaan ikävystyneenä ja velttona. — Maasta muuttaminen ei ole hullumpi ajatus. Mutta siitäkin huolimatta, että on olemassa kaikki ne selvät haitat, joita te pelkäätte, niin tämän yhteisen työmme sotureita kerääntyy päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän, niin että varsin hyvin tullaan toimeen ilman teitäkin. Tässä, taattoseni, on uusi uskonto, joka tunkeutuu vanhan tielle, senvuoksi sotureita onkin niin paljon, ja tämä liike ulottuu hyvin laajalle. Mutta te muutatte maasta! Ja tiedättekö, kehoittaisin teitä lähtemään mieluummin Dresdeniin eikä »saarelle terheniselle». Ensinnäkin Dresden on kaupunki, jossa kaikki kulkutaudit ovat tuntemattomia, ja koska olette kehittynyt ja viisas ihminen, niin tietenkin pelkäätte kuolemaa. Ja toiseksi, se on lähellä Venäjän rajaa, niin että sinne voi hyvin helposti saada rakkaasta isänmaastaan tulonsa. Kolmanneksi, se sisältää niin; sanotut taideaarteet, ja kun te olette esteettisesti sivistynyt — olettehan mikäli muistan äidinkielenopettaja —, niin, ja kaiken lisäksi, onhan siellä tuo n.s. »tasku-Sveitsi» —, niin siellä voitte saada runollisia herätteitä, sillä aivan varmasti te myös kirjoittelette runoja. Sanalla sanoen, se on aarre, jonka saa mahdutetuksi nuuskarasiaan.
Syntyi liikettä. Upseerit erikoisesti näyttivät liikehtivän. Ei olisi tarvittu montakaan hetkeä, kun kaikki olisivat ruvenneet puhumaan yht'aikaa. Mutta rampa tarrautui kiihoittuneena syöttiin:
— E-ei, emme me sentään ehkä niin vain jätäkään yhteistä asiaamme!
Ottakaa se huomioon…
— Niin, mutta liittyisittekö viisikkoon, jos tekisin ehdotukseni? — sanoa tokaisi Verhovenski äkkiä ja heitti sakset pöydälle.
Kaikki vavahtivat. Salaperäinen mies oli odottamatta paljastanut itsensä kokonaan. Puhuipa jo aivan rehellisesti »viisikostakin».