— Jokainen meistä on kunnian mies eikä kieltäydy antautumasta yhteisen asian palvelukseen, — yritti rampa kieroilla, — mutta…
— E-ei, nyt ei »mutta» tässä riitäkään, — keskeytti Verhovenski hänet töykeästi ja mahtavasti. — Hyvät herrat, saan luvan ilmoittaa, että tarvitsen suoraa vastausta. Ymmärrän liiankin hyvin, että tultuani tänne ja koottuani kaikki teidät yhteen olen velvollinen selityksiin (taas odottamaton tunnustus), mutta niitä en voi teille antaa, ennenkuin saan tietää, mitä laatua mielipiteenne ovat. Sivuuttaen keskustelun, — sillä ei nyt ole aikaa ruveta lörpöttelemään kolmeakymmentä vuotta, kuten näihin asti on kolmekymmentä vuotta lörpötelty, — kysyn nyt teiltä, mikä on teistä mieluisampaa: vähitellen tapahtuva eteneminenkö, jona aikana sepustellaan yhteiskunnallisia romaaneja ja tehdään suunnitteluja ihmiskohtaloista tuhansiksi vuosiksi eteenpäin kanslioissa ja paperilla, sillä aikaa kuin raja on yksinvaltius nieleskelee makupaloja, jotka ovat teille suoraan suuhun lentämäisillään, mutta jotka te päästätte sivu suunne; tai sitten te hyväksytte pikaisen ratkaisun, olkoon se sitten millainen tahansa, mutta joka kuitenkin lopulta päästää kädet siteistä vapaiksi ja antaa ihmiskunnalle mahdollisuuden järjestäytyä sosiaalisesti vapaudessa, aivan itsenäisesti, oikein käytännössä eikä vain paperilla? Huudetaan muka: »sata miljoonaa päätä», ehkä tämä onkin vain metafora, mutta mitäpä heistä, jos kerran hitaissa paperihaaveissa rajaton yksinvalta sadassa vuodessa syö suuhunsa ei ainoastaan sata, vaan viisisataa miljoonaa päätä? Huomatkaa vielä, parantumaton sairas ei tule kuitenkaan terveeksi, kirjoitettiinpa sitten paperille minkälaisia reseptejä tahansa, vaan päinvastoin, jos hänen elämäänsä yritetään pidentää, hän rupeaa vain lopulta märkänemään, levittää tartuntaa, saastuttaa kaikki tuoreet voimat, jotka vielä nyt voi ottaa huomioon, niin että lopulta me kaikki joudumme tuhon omiksi. Olen kanssanne aivan yhtä mieltä siitä, että on varsin mieluista keskustella vapaamielisesti ja kaunopuheisesti ja että toimiminen — se on vaarallisempaa… Niin, mutta minähän en oikeastaan osaakaan puhua. Olen saapunut tänne tiedonantoinani ja senvuoksi pyydän arvoisaa seurakuntaa, en suinkaan äänestämään, vaan ilmoittamaan suoraan ja kursailematta: mikä on hauskempaa, kilpikonnan tallusteleminenko suossa vaiko kiitäminen täysin höyryin yli tuon suon?
— Olen ehdottomasti »täysin höyryin kiitämisen» kannalla! — huudahti lukiolainen riemuissaan.
— Niin minäkin, — yhtyi Ljamšin häneen.
— Valinnastahan ei oikeastaan voi olla muuta kuin yhtä ainoata mieltä, — sammalsi muudan upseeri hänen jälkeensä, samoin toinen ja kolmaskin. Eniten oli hämmästyttänyt kaikkia se, että Verhovenski oli saapunut »ilmoituksin» ja että hän oli luvannut kohta puhua.
— Hyvät läsnäolijat, näen, että melkein kaikki tekevät ratkaisunsa julistusten hengessä, — virkkoi Verhovenski katsellen ympärilleen.
— Kaikki, kaikki, — monta ääntä kajahti yht'aikaa.
— Täytynee tunnustaa, että minä olisin oikeastaan humaanisemman ratkaisun kannalla, — majuri lausui, — mutta kun kerran kaikki muut ovat toista mieltä, niin olkoon menneeksi minunkin puolestani.
— Onko tämä ymmärrettävissä siten, että tekään ette vastusta? —
Verhovenski kääntyi ramman puoleen.
— En minä oikeastaan… — puhuteltu punastui hieman, — mutta jos suostunkin, niin tapahtuu se yksinomaan sen vuoksi, etten tahtoisi saada aikaan…