— Ei kukaan, ei kukaan ilmianna, eipä tietenkään, — kajahti useampia ääniä.
— Sallinette minun kysyä teiltä, herra majuri, ilmiantaisitteko te vai ettekö? — jatkoi Verhovenski tutkiskeluaan, — ja huomatkaa, kysyn vartavasten juuri teiltä.
— En ilmiantaisi.
— Niin, mutta jos saisitte tietoonne, että joku aikoo murhata ja ryövätä jonkun toisen, tavallisen kuolevaisen, niin silloinhan te ilmiantaisitte, varoittaisitte onnetonta?…
— Tietenkin, mutta silloinhan olisi kysymyksessä aivan tavallinen kansalainen, mutta tässä olisi poliittinen murha. En ole ollut salapoliisilaitoksen urkkijana.
— Eihän tässä kukaan muukaan ole ollut, — kajahti taas ääniä. — Tarpeeton kysymys. Siihen on vain yksi vastaus. Ei täällä olla ilmiantajia.
— Minkä vuoksi tuo herra nousi paikaltaan? — huudahti naisylioppilas.
— Se on Šatov. Miksi te nousitte, Šatov? — huudahti emäntä.
Šatov oli tosiaankin noussut. Hän piteli lakkia kädessään ja katsoi Verhovenskiin. Hän näytti aikovan sanoa jotakin tälle, mutta epäröi vielä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niiden ilme tuikea, mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä ja lähti huoneesta sanomatta sanaakaan.
— Šatov, tämähän on teille epäedullista, — huusi Verhovenski hänen jälkeensä salaperäisesti.