— Mutta, herra Stavrogin, — emäntä jyrkästä kääntyi hänen puoleensa, — me olemme kaikki täällä vastanneet kysymykseen, ja te näytte yksinkertaisesti aikovan lähteä pois vastaamatta siihen.
— En katso tarpeelliseksi vastata kysymykseen, joka näyttää huvittavan teitä, — virkkoi Stavrogin tuskin kuuluvasti.
Niin, mutta me olemme saattaneet itsemme huonoon valoon, ja te ette ole, — useita ääniä kajahti yht'aikaa.
—- Liikuttaako se minua vähääkään, että te olette »saattanut itsenne huonoon valoon»? — naurahti Stavrogin, mutta hänen silmänsä leimahtivat.
— Eikö se liikuttaisi meitä? Eikö liikuttaisi? — kuului huudahteluja.
Useat nousivat seisoalleen.
— Niin mutta, hyvät herrat, — rampa kiljui, — eihän herra Verhovenski itsekään ole vastannut kysymykseen, hän vain teki sen muille.
Huomautus teki hämmästyttävän vaikutuksen. Kaikki katsahtivat toisiinsa. Stavrogin nauroi rammalle vasten silmiä ja lähti pois, ja hänen perässään meni Kirillov. Verhovenski juoksi heidän jäljessään eteiseen.
— Mitä te oikeastaan olette minulle tehnyt? — hän leperteli siepaten Stavroginia kädestä ja puristi sitä kaikin voimin. Stavrogin riuhtaisi ääneti kätensä irti.
— Menkää heti Kirillovin luo, tulen sinne heti paikalla… Se on minulle välttämätöntä, aivan välttämätöntä!
— Mutta minulle se ei ole, — vastasi Stavrogin jyrkästi.