— Tuo roisto voi tehdä, kuten hän kirjoittaakin, — selitti Verhovenski. — Koska hän on teidän käskettävissänne, niin voisitte neuvoa, miten hänen olisi meneteltävä. Uskokaa minua, hän saattaa vaikka jo huomenna mennä Lembken luo.
— No, menköön sitten.
Kuinka niin, menköön? Kun kerran voisi saada hänet siitä estetyksikin.
— Te erehdytte, minä en ole hänen käskijänsä. Ja minusta on aivan yhdentekevää. Eihän hän uhkaile minua, vaan teitä.
— Teitä myös.
— Enpä usko.
— Mutta saattaa olla toisia, jotka eivät armahda teitä. Kuulkaahan, Stavrogin, tuo on vain sanoilla leikittelemistä. Ettekö tosiaankaan henno uhrata vähän rahaa?
— Tarvitaanko siis rahaakin?
— Epäilemättä. Noin pari tuhatta tai ainakin puolitoista. Antakaa tuo summa minulle huomenna tai vaikkapa jo tänään, ja huomisiltaan mennessä saan hänet lähtemään Pietariin, sinnehän hänen mielensä näkyy palavankin. Jos vain haluatte, niin vaikkapa yhdessä Marja Timofejevnan kanssa, — huomatkaa se.
Verhovenski näytti olevan kokonaan poissa raiteiltaan. Hän puheli varomattomasti, häneltä pääsi tuon tuostakin luiskahtamaan jokin varomaton sana. Stavrogin katseli häntä ihmeissään.