— Vai niin, te laskette jo leikkiä…
Stavrogin nousi tuoliltaan, ja samassa silmänräpäyksessä Verhovenski oli myös pystyssä ja asettui aivan huomaamattansa selin oven eteen, aivan kuin olisi aikonut sulkea toiselta tien. Nikolai Vsevolodovitš oli jo tekemäisillään liikkeen, jonka tarkoituksena oli työntää Verhovenski syrjään ja lähteä ulos ovesta, kun hän samassa kuitenkin pysähtyi.
— Šatovia en jätä teille, — hän sanoi. Pjotr Stepanovitš vavahti.
Molemmat katsoivat toisiansa silmästä silmään.
— Sanoinhan jo äsken, minkä vuoksi janoatte Šatovin verta, — Stavroginin silmät alkoivat leimahdella. — Te tahtoisitte käyttää sitä voiteena viisikkojenne muodostelemiseen. Äsken te mestarillisesti ajoitte Šatovin ulos. Te tiesitte liiankin hyvin, että hän ei olisi suostunut sanomaan, »en ilmianna», mutta hän olisi myös pitänyt alentavana valehdella teille. Mutta mitä te minusta oikein tahdotte, minusta? Jo ulkomailla te aloitte minua ahdistella. Se, mitä te minulle tähän asti olette kertonut selitykseksi, on pelkkää haavetta. Ja kuitenkin te tahtoisitte, että antamalla Lebjadkinille puolitoista tuhatta minä täten valmistaisin Fedjkalle tilaisuuden murhata hänet. Tiedän teidän ajattelevan, että samalla mieleni tekisi murhauttaa myös vaimoni. Kytkettyänne minut näin rikoksella te aiotte saada minut täten valtoihinne, eikö totta? Mihin te tuota valtaanne oikein käyttäisitte? Minkä vuoksi minä, piru vieköön, oikeastaan olen teille tarpeen? Tarkastelkaa nyt minua kerta kaikkiaan ja päättäkää, olenko minä nyt teidän miehiänne, ja jättäkää minut sitten rauhaan.
— Mitä, onko Fedjka itse käynyt teidän luonanne? — virkkoi Verhovenski henkeään pidättäen.
— On. Hänenkin hintansa oli puolitoista tuhatta. Varmentakoon sanansa itse, kas tuollahan hän seisoo. — Stavrogin viittasi kädellään.
Pjotr Stepanovitš käännähti nopeasti ympäri. Pimeydestä astui esiin kynnykselle uusi henkilö, — Fedjka, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki, kuten kotioloissa ainakin, ja hän oli ilman hattua. Hän seisoi naureskellen, min että valkeat, tasaiset hampaat näkyivät. Hänen mustat, keltaiselle välähtelevät silmänsä kiersivät varovaisesti huonetta ja tarkastelivat herroja. Oli jotakin mitä hän ei näyttänyt tajuavan. Kirillov oli tuonut hänet tänne nähtävästi vasta äsken, ja tätä hänen kysyvä katseensa näytti hakevankin. Hän seisoi kynnyksellä eikä näkynyt haluavan astua sisälle huoneeseen.
— Hänet on kai tuotu tänne siltä varalta, että hän voisi olla kauppasopimuksemme todistajana, ja että hän saisi jo nähdä rahat, eikö totta? — kysäsi Stavrogin ja vastausta odottamatta lähti ulos huoneesta. Verhovenski tavoitti hänet vasta portilla. Hän näytti olevan aivan järjiltään.
— Seis! Ei askeltakaan, — hän huudahti siepaten tätä kyynärpäästä. Stavrogin yritti riuhtaista kätensä irti, mutta ei onnistunut yrityksessään. Hänet valtasi raivo. Siepattuaan vasemmalla kädellään Verhovenskia tukasta hän heitti tämän voimakkaasti maahan ja meni ulos portista. Mutta hän ei ennättänyt kulkea kolmeakymmentäkään askelta, kun tämä jo taas tavoitti hänet.
— Sovitaan pois, sovitaan, — hän kuiskasi äänen nytkähdellessä suonenvedontapaisesti.