— Tuollaisia samanlaisia hölmöjäkö tarkoitatte, kuin nuokin ovat? — tuli Stavrogin sanoneeksi melkein tahtomattaan.
— Oo, olkaa hieman typerämpi, Stavrogin. Olkaa itse hieman typerämpi! Mutta tiedättekö, ette te oikeastaan olekaan niin viisas, että teitä tarvitsi sellaiseen kehoittaa. Te pelkäätte, ette usko, teitä kauhistuttaa laajuus. Ja miksi ne olisivat hölmöjä? Eivät ne ole niinkään hölmöjä. Nykyjään ei ole kenelläkään omaa järkeä. Nykyjään on hirveän vähän itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Virginski on puhdassieluinen mies, kymmenen kertaa puhtaampi kuin te ja minä, mutta olkoon hänen laitansa miten hyvänsä. Liputin on konna, mutta hänelläkin on heikko kohtansa. Ei ole sellaista konnaa, jolla ei olisi tuollaista kohtaa. Vain Ljamšin on vailla »kohtaa», mutta hän onkin aivan täydelleen minun käsissäni. Vain muutamia tuollaisia ryhmiä lisää niin minulla on passeja ja rahaa, eikö sekin jo ole hyvä? Vaikkapa vain senkin vuoksi? On piilopaikkoja, etsikööt sitten. Jos yksi ryhmä hävitettäisiinkin juurineen, niin toiseen ne jo tietämättänsä itse tuhoutuvat. Aloitetaan sekasorto. Ettekö todellakaan usko, ettei tarvita muita kuin me kaksi?
— Ottakaa Šigaljov ja jättäkää minut rauhaan…
— Šigaljov on nerokas mies! Tiedättekö, hän on neroudessa Fourier'n kaltainen, mutta vain rohkeampi kuin Fourier, voimakkaampi kuin Fourier. Rupean tutkimaan häntä. Hän se on keksinyt »tasa-arvoisuudenkin»!
»Häntä vaivaa vilutauti ja hän hourailee. Hänelle on tapahtunut jotakin erikoista», ajatteli Stavrogin katsahtaen vielä kerran Verhovenskin kasvoihin. Molemmat kulkivat pysähtymättä edelleen.
— Hänen vihossaan kaikki on niin hyvin, — jatkoi Verhovenski, — hänellä on urkkimisjärjestelmäkin. Jokainen järjestön jäsen on velvollinen seurailemaan toinen toistansa ja on velvollinen ilmiantoihin. Jokainen yksityinen on kaikkien oma, ja kaikki ovat jokaisen yksityisen omia. Kaikki ovat orjia ja orjuudessaan yhdenvertaisia. Äärimmäisissä tapauksissa on käytettävä valhetta ja murhia. Mutta tärkeintä on tasa-arvo. Kaikkein ensimmäiseksi painetaan alas sivistys — sekä tieteiden ja kykyjen taso. Tieteiden ja kykyjen korkean tason voivat saavuttaa vain kyvykkäät, mutta korkeinta kyvykkyyttähän ei tarvita. Korkeimmat kyvyt ovat aina siepanneet vallan käsiinsä ja ovat olleet despootteja. Korkein kyky ei koskaan voi olla olematta despootti, ja senvuoksi ne aina ovat saaneet aikaan enemmän turmelusta kuin hyötyä. Heidät karkoitetaan tai teloitetaan. Cicerolta leikataan kieli, Kopernikukselta puhkaistaan silmät, Shakespeare kivitetään, kas sellaista on šigaljovštšina! Orjien täytyy olla yhdenvertaisia. Ilman despotismia ei vielä koskaan ole ollut vapautta eikä yhdenvertaisuutta, mutta itse laumassa täytyy vallita tasa-arvo, ja kas se on šigaljovštšinaa! Hahaha, teistä tuntunee omituiselta? Minä kannatan šigaljovštšinaa!
Stavrogin koetti kiiruhtaa askeliaan päästäkseen mahdollisimman pian kotiin. »Jos tuo mies on humalassa, niin missä hän on ehtinyt juoda itsensä humalaan?» — hän ajatteli. — »Olisiko tuo äskeinen konjakki?»
— Kuulkaahan, Stavrogin: vuorien tasoitteleminen ei ole hullumpi eikä niinkään naurettava ajatus. Minä kannatan Šigaljovia! Ei tarvita sivistystä! Tiedettä on jo tarpeeksi! Ilman tieteitäkin meillä on jo aineistoa tuhanneksi vuodeksi, mutta ensin on opetettava ihmiset kuuliaisuuteen. Maailmasta ei puutu mitään muuta kuin — kuuliaisuus! Sivistyksen nälkä on jo aristokraattista nälkää. Ei tarvita kuin hivenen verran rakkautta ja perhettä, niin jo syntyy omistamisen halu. Me tukahdutamme tuon halun, me päästämme valloilleen juoppouden, valheen, ilmiannot: me päästämme valtaan raaimman epäsiveellisyyden; jokaisen neron me sammutamme jo sen lapsuudessa. Teemme kaikki yhdennimisiksi, saamme aikaan täydellisen tasavertaisuuden. »Me osaamme ammattimme ja olemme kunniallisia ihmisiä, me emme tarvitse mitään muuta», kas siinä äskeinen Englannin työläisten vastaus. Välttämätöntä on vain välttämätön, kas, se olkoon tästä lähtien koko maapallomme yhteinen tunnuslause. Mutta tarvitaan myös suonenvetokohtauksia. Siitä huolehdimme me johtajat. Orjilla täytyy olla myös heidän johtajansa. Täydellinen kuuliaisuus, täydellinen yksilöllisyyden puute, mutta kerran kolmessakymmenessä vuodessa Šigaljov päästää suonenvetokohtaukset valloilleen, ja silloin alkavat kaikki samassa syödä toinen toistansa, tietenkin vain määrättyyn rajaan saakka, ja kaikki vain sen vuoksi, ettei aika kävisi ikäväksi. Ikävystyminen on nimittäin aristokraattinen tunne. Šigaljovštšinassa ei ole nimittäin mitään haluja. Halut ja kärsimykset kuuluvat meille ja — orjille šigaljovštšina.
— Itseänne ette siis laske joukkoon? — livahti Stavroginilta taas.
— Enkä teitä. Tiedättekö, minä olen ajatellut antaa maailman paaville. Menköön hän paljain jaloin ja käyden sekä näyttäytyköön roskaväelle: »Kas, näin pitkälle te olette minut saaneet!» Ja koko kansa seuratkoon häntä, vieläpä sotajoukkokin. Paavi ylhäällä, me hänen ympärillään ja meidän alapuolellamme šigaljovštšina. Täytyy vain saada aikaan, että Internationale suostuisi paaviin. Ja niin on vielä käyvä. Ukkopaha suostuu kyllä varmasti Eikä hänellä ole muuta mahdollisuuttakaan. Muistakaa sanani, hahahaa, — onko tämä typerää? Sanokaa, onko typerää vai eikö ole?