— Riittää, — murahti Stavrogin harmistuneena.
— Riittää! Kuulkaahan, jääköön paavi sikseen! Piru vieköön šigaljovštšinan! Piru vieköön paavin! Me tarvitsemme päivän polttavimman kysymyksen eikä šigaljovštšinaa, sillä šigaljovštšina on hienotaesepän mestariteos. Se on ihanne, joka saavutetaan tulevaisuudessa. Šigaljov on hienotaeseppä ja typerys, kuten jokainen filantrooppi. Tarvitaan karkeata työtä, mutta Šigaljov halveksii karkeata työtä. Kuulkaahan, lännessä on oleva paavi, mutta meillä, media tulette olemaan te!
— Jättäkää minut, tehän olette humalassa! — virkkoi Stavrogin ja kiiruhti askeliaan.
— Stavrogin, te olette hyvin kaunis! — huudahti Pjotr Stepanovitš autuaan ihastuneesti, — tiedättekö itse, että olette kaunis! Kaikkein arvokkainta teissä on juuri se, että te itse ette siitä joskus tiedä mitään. Oo, olen usein tutkien tarkastellut teitä. Olen katsellut teitä usein syrjästä olen katsellut nurkasta käsin. Teissä on vielä suorastaan yksinkertaisuutta ja puhdasta naiivisuutta, tietänettekö sitä itsekään? On, sitä on vielä. Varmasti te kärsitte, kärsitte vilpittömästi tuosta puhtaasta yksinkertaisuudestanne. Rakastan kauneutta. Olen nihilisti, mutta rakastan kauneutta. Eivätkö nihilistit muka rakastaisi kauneutta? He eivät vain rakasta epäjumalia, mutta minä, minä rakastan epäjumalaa. Te olette epäjumalani! Te ette loukkaa ketään, ja kuitenkin kaikki vihaavat teitä. Te tahtoisitte, että kaikki pitäisivät teitä vertaisenansa, mutta kuitenkin kaikki pelkäävät teitä. Ei kenenkään mieleen juolahda tulla taputtelemaan olkapäätänne. Te olette kauhistuttavassa määrässä aristokraatti. Aristokraatti, joka on mieleltään demokraatti, on lumoava. Teille ei merkitse mitään, vaikka uhraisittekin joko omanne tai jonkun toisen elämän. Te olette juuri sellainen kuin ollakin pitää. Minä, minä tarvitsen juuri sellaista, kuin te olette. Sellaista kuin te en tunne ketään toista. Te olette johtaja, te olette aurinko, ja minä teihin verraten olen vain mato…
Ja samassa hän suuteli Stavroginin kättä. Kylmät väreet syöksähtivät pitkin tämän selkää, ja kauhistuen hän tempasi kätensä pois. He pysähtyivät.
— Hullu! — kuiskasi Stavrogin.
— Ehkä hourailen, ehkä hourailen! sanoi Verhovenski puhuen hyvin nopeasti, — mutta olenhan keksinyt ensimmäisen askelen. Šigaljov ei koskaan olisi keksinyt ensimmäistä askelta Šigaljoveja on paljon! Mutta vain yksi ainoa yksi ainoa mies Venäjällä on keksinyt, miten ensimmäinen askel on otettava. Ja tämä mies olen minä. Miksi te katsotte minuun? Mutta tarvitsen teitä, ilman teitä olen nolla. Ilman teitä olen kärpänen, aate lasipurnukassa, Kolumbus ilman Amerikkaa.
Stavrogin seisoi ja katseli tarkkaavaisena hänen mielettömiin silmiinsä.
— Kuulkaahan, ensiksikin me saamme aikaan sekasorron, — puhui Verhovenski hirveän kiireisesti tuon tuostakin tarttuen Stavroginin vasempaan hihaan. — Sanoinhan jo teille, — me tunkeudumme suoraan kansaan, tiedättekö, että me jo nyt olemme hyvin voimakkaita. Meikäläisiä eivät ole ainoastaan ne, jotka murhaavat ja polttavat sekä päästelevät klassillisia laukauksia ja purevat. Sellaiset tuottavat vain häiriötä. Minun mielestäni ei ilman kuria saada mitään aikaan. Minähän olen vain konna enkä sosialisti, hahahaa! Kuulkaahan, olen jo ottanut selville heidät kaikki: opettaja, joka yhdessä lasten kanssa pilkkaa heidän Jumalaansa ja kätkyttänsä, on jo meikäläinen; asianajaja, joka puolustaa sivistynyttä murhaajaa perustellen puolustustansa sillä, että tämä muka on uhriansa kehittyneempi eikä ole voinut olla murhaamatta saadakseen rahaa, on jo meikäläinen; koulupojat, jotka murhaavat talonpojan vain saadakseen tietää, miltä sellainen tuntuu, ovat meikäläisiä; valamiehistö, joka aina vapauttaa kaikki syytetyt, on meikäläinen; yleinen syyttäjä, joka oikeudessa vapisee sen vuoksi, että hän ei omasta mielestään ole tarpeeksi vapaamielinen, on meikäläinen, meikäläinen; järjestelijäkyvyt, kirjailijat, oi, meikäläisiä on paljon, hyvin paljon, eivätkä ne kaikki itsekään tiedä olevansa meikäläisiä. Toiselta puolen taas koulupoikien ja hölmöjen tottelevaisuus on saavuttanut huippunsa. Opettajien sappirakko on muserrettu rikki. Kaikkialla on havaittavissa määrätöntä kerskuilemista, eläimellistä ruokahalua, ennenkuulumatonta… Tiedättekö, miten paljon saamme aikaan jo pelkillä valmiiksi leivotuilla aatepahaisilla? Lähdin täältä — silloin Litteän teesi raivoisasti julisti parhaillaan, että rikos on vain mielenvikaisuutta; tulen takaisin — rikos ei olekaan enää mielenvikaisuutta, vaan nimenomaan juuri terveen järjen ilmaus, melkeinpä suorastaan velvollisuus, ainakin ylevä vastalause. »Niin, miksikä kehittynyt murhaaja ei voisi murhata, jos hän kerran tarvitsee rahaa!» Mutta nämä ovat vasta marjan kukkasia. Venäläisen Jumalan sai antautumaan jo halpa paloviina. Kansa on juovuksissa, äidit ovat juovuksissa, lapset ovat juovuksissa, kirkot ovat tyhjinä, ja oikeudessa kuulee vain hoettavan: »Kaksisataa raipaniskua taikka ämpärillinen viinaa!» [Talonpoikaisoikeuksissa rangaistus- ja sakkotapoja. Suom. huom.] Voi, antakaa sukupolven vielä kehittyä. Ikävä vain, että ei ole aikaa odottaa, että tulisivat vieläkin enemmän juovuksiin. Kuinka ikävää, että meiltä puuttuu oikea proletariaatti! Mutta se saadaan vielä, saadaan, siihen suuntaan ollaan menossa!
– Ikävää on, että olemme tyhmistyneet, — sanoi Stavrogin jatkaen yhä matkaansa.