– Kuulkaahan, näin itse kuusivuotiaan lapsen joka talutti kotiin juopunutta äitiänsä, ja tämä sätti lastaan rumin sanoin. Luuletteko, että tämä ilahduttaa minua? Kun me saamme kaiken omiin käsiimme, niin ehkä saamme aikaan parannuksen… jos käy tarpeelliseksi, niin lähetämme tuollaisen neljäksikymmeneksi vuodeksi korpeen… Mutta yhden tai ehkäpä kahdenkin sukupolven aikana epäsiveellisyys on tarpeellista mitä häpeämättömin epäsiveellisyys, josta ei koskaan ennen ole kuultu, sellainen, joka tekee ihmisen inhoittavaksi, pelkurimaiseksi, julmaksi itsekkääksi elukaksi, — kas sitä me tarvitsemme! Ja siihen sitten »hieman tuoretta verta», jotta paremmin tottuisi. Mitä te nauratte? En minä puhu itseäni vastaan. Puhun vain filantrooppeja ja šigaljovismia vastaan. Olen konna enkä sosialisti. Hahhahhaa! Ikävä vain, että aikaa on niin vähän. Karmazinoville lupasin aloittaa toukokuussa ja lopettaa lokakuun ensimmäiseen päivään mennessä. Onko liian pian? hahaa! tiedättekö, mitä sanon teille, Stavrogin: Venäjän kansassa ei tähän mennessä ole vielä ollut kyynillisyyttä, vaikka se onkin käyttänyt rumia sanoja. Tiedättekö, että maaorjakin kunnioitti itseänsä enemmän kuin tuo Karmazinov? Hän sai selkäänsä, mutta hän piti jumalansa, Karmazinov on ne kieltänyt.
— No, Verhovenski, ensi kerran kuuntelen teitä ja kuuntelen ihmetellen, — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš, — teette siis tosiaankaan liene sosialisti, vaan joku poliittinen… kiipijä?
— Konna, konna. Teitä huolestuttaa kuka olen. Sanon teille heti, kuka olen, siihenhän keskusteluni juuri vie. En minä suotta suudellut kättänne. Mutta tarvitaan, että saataisiin kansakin uskomaan se, että tiedämme, mitä tahdomme, ja ymmärtämään, ja että nuo toiset vain »huitovat seipäillä ja osuvat omiinsa». Voi, kunpa olisi aikaa! Aikaa on vähän, kas siinä pulma. Me julistamme hävitystä… miksi? Niin, miksi taaskin tuo aatepahainen on niin lumoava! Mutta on välttämätöntä, aivan välttämätöntä saada ensin luut pehmitetyiksi… Me päästämme tulipalot raivoamaan… Me laskemme liikkeelle legendoja. Jokainen syyhelmäinen ryhmäpahainenkin on tässä tarpeen. Näistä samaisista ryhmänpahaisista voin löytää sellaisia oivallisia miehiä, jotka ovat valmiit vaikka ampumaan jonkun tarvittaessa, vieläpä kiittelevät kunniastakin. Niin ja sitten alkaa sekasorto. Syntyy myllerrys sellainen, että maailma ei vielä koskaan ole moista nähnyt… Peittyy sumuun pyhä Venäjä, rupeaa kaipaamaan vanhoja jumaliansa… Ja kas sitä juuri me käytämmekin hyväksemme ja tuomme esille… kenet?
— Niin, kenet?
— Ivan-tsarevitšin.[9]
— Ke-enet?
— Ivan-tsarevitšin: teidät, teidät!
Stavrogin vajosi hetkeksi mietteisiinsä.
— Valetsaarinko? — hän samassa kysäisi peräti ihmeissään katsellen suunniltaan olevaa Verhovenskia. — Vai niin, siinä on siis suunnitelmanne!
— Me sanomme hänen »pysyttelevän salassa», — hiljaa, aivan kuin rakastunut Verhovenski kuiskasi. Hän näytti yhä siltä, kuin olisi ollut juovuksissa. — Tiedättekö, mitä merkitsevät nuo sanaset »pysyttelee salassa»? Mutta hän on ilmestyvä, ilmestyvä. Me levitämme vieläkin parempaa legendaa kuin itsensäsilpojat. Hän on olemassa, vaikka kukaan ei ole häntä nähnyt. Voi millaisen legendan voisikaan panna liikkeelle! Mutta pääasia on uusi mahti on tulossa. Ja sitä juuri tarvitaankin, sitä vaikeroiden kaivataan. Mitä sosialismi oikeastaan on saanut aikaan? Vanhan mahdin se on hävittänyt, mutta uutta se ei ole kyennyt luomaan sijalle. Mutta tässä on ennenkuulumaton mahti! Meidän ei tarvitse muuta kuin vain yhden ainoan kerran tonkaista kangella saadaksemme maan nurin? Se kohoaa yhdellä kertaa kokonaan!